Eino Leino ja kesä

Eino Tienari  8.7.2020

Ulkona on kaunis sää kesäisenä iltana mökillä. On rauhallista. Ajattelen, onko Eino Leino kirjoittanut kesään liityviä runoja. Siis muutakin kuin Lapin kesä. On tietysti.

Valitsin neljä hänen runoaan, jotka haluan esittää teille luettavaksi ihan hiljaa omissa oloissanne. Tässä ne ovat:

 

           KESKIKESÄ

 

Istun ikkunassa: päivä vaipuu,

hämyyn valkeahan haan haipuu,

ilta lämmin läikkyy, aatos untuu,

tuskin enää tuulenleyhkä tuntuu,

tuoksahtaa vain yrttitarha yöstä,

viime rusko välkkyy vetten vyöstä,

leijaa huonesehen valkoperho,

nousee mättäiltä vieno verho,

peittää rannat, pellot, niityt, haat,

kutoo yhteen taivahat ja maat.

 

Istun itsekseni: hetki siirtyy,

elon muistot silmän eteen piirtyy,

muistan, mullakin on keskikesä,

vaan on poissa linnunlaulut, pesä,

olisi aika tehdä luomistyötä,

vaan mä valkeaa vain siedän yötä,

mitään mieli en, en mitään halaa,

tahdo en ma polttaa, palaa,

hiljaa vain iloita itseksein,

olla syrjäinen kuin sydämein.

 

           HIRVI LÄHTEELLÄ

 

Hän arka, hän herkkä,

hän katsoo, hän juopi

sill' aikaa hän haavensa

haikeimmat luopi.

 

Tuo tumma, tuo kumma

tuo entäjä elon,

hän elämän herra

kuin kuoleman pelon.

 

Hänen päällensä Päivätär

huntuja kutoo,

hänen yllensä Yötär

synkkänä putoo.

 

Mut mistä on miekkansa

leppähän tullu?

Sen lempivät tietää

ja aurinkohullut.

 

Mut varmaan hän seisovi

nyt seppel päässä,

kuin joikuva joutsen

on hyyssä, on jäässä.

 

Nyt jäämyrskyt, nyt

meret maailman meuraa,

kun toivovat toiset

vain toistensa seuraa.

 

Hän yksinäisin

ja ylhäisin itse, 

sen kaiken jo säihkynyt

on sävelitse.

 

Hän yksinäisyydestä

yksinäisyyteen

käy kuin himon hiilu

tai pyhän pyyteen.

 

Vain varpu liikahti.

Pois hän karkas

kuin kuoleva kurki,

mi palolla parkas.

                      

               KESÄKIRJE

 

Nyt sanaa mä saatan, ett' ollut ompi mulla

myös sula onnen aika, jok' ei nyt enää taida tulla.

Se oli rauhan aikaa ja henget taistelun

ne nukkui sikiunta ja tunne lepäs mun.

 

Se oli heinäkuussa, ja heilimöi jo heinä,

ja luonnon laulun toi ilmi leivo säveleinä.

Tein päivät heinää, nuorta sen hengin tuoksua,

tutustuin kansan henkeen, sen tunsin tunnetta.

Kun reippaat miehet heinää löi maahan raudallansa,

näin siinä miesten voimaa, näin pontaa Pohjankansan.

Kun naiset heinän karhoi, ja karhoi uudestaan,

näin siinä miehen työssä ja naisen rinnallaan.

 

 - Kesäinen ilman auer se leikki karkeloiden,

sen leikkiin yhtyi leivo ja kerttu lehtoloiden,

ja leikiksi näytti myös käyvän raskas työ,

kun naiset kilvan karhoo ja heinää miehet lyö.

Ma tunsin, että mulla kuin suonet suurentuisi

ja voimaa jänner saisi ja rinta laajentuisi

ja atteet riehuvaiset jo sopusoinnun saisi,

kuin heinän hieno tuoksu, himoni karkottais,

kuin joka hermo  mulla se nuortuis uudellensa

ja sydän vasta pääsis oikealle paikallensa.

 

 - Työn jälkeen sitten aina käyn uimahan

ja siellä vellon vettä ja polvin polskutan.

jää sinne veltto nuoruus, mi tunteheni turti,

jää sinne hengen tuska, mi multa mielen murti!

Ja uinnin päälle aina lahdella soutelen

ja vastarannan raitaa ja iltaa ihailen.

Tuon sounnin jälkeen sitten, syön herkkuja mä noita,

syön ohraleipää, piimää ja pistän piirakoita.

 

  - Kun päivyt laskee länteen ja rusko hälvenee,

niin pöydän eessä istun ja kynä kyntelee.

Se kertoo kansan pontta, voimista nukkuineista

ja nuoren rinnan tulta ja ihmisihanteista.

Mutt' tuli lämmittää jo, ei polta riehuen,

ja ihanteet ei häivy kuin ennen pilkaten.

Ja aamulla kun nousen, niin tunnen, että oisi

nyt voimaa vuoret murtaa ja nostaa norot voisi.

                          

       ERÄÄLLE NEIDOLLE

 

Kielon kukkasella kaste kiiti,

helmi hohtavainen heloitteli,

kukan kaunisteena aina aamuin,

päivän kaiken, ihmehenä illan.

Lensi tuolta lieto perho tänne

kielon huomas, siinä helohelmen;

riensi riemuellen lähemmäksi,

istahtihe kukkaselle kielon,

  - mutt' ei enää hohtanunna helmi,

siivet perhon päivänvalon peitti. 

 

Kasvoi neito nuori Pohjolassa

simasuinen, kauno, kassapäinen.

Kaino ompi tuuli länsituulen leyhkä,

kainompi on Pohjan nuori neiti.

Näki nei'en nuoren poika uljas

luoks nei'en riensi riemuellen,

sydän sykki intohimon tulta

posket poltti, veri suonten kiehui;

 - missä kainous nyt ompi kaunon,

missä neitsyytensä nei'en nuoren?

 

 - - - - - - - - - -

LUKIJALLE

Nämä runot ovat kaikki Eino Leinon varsinaisten alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Ne on julkaissut Otava kokoelmassa "Kirjokeppi" (1949).