Runoilija ja suomentaja Helena Anhava. Kuvan lähde on Lehtikuva/Marja Airio.

Runoilija Helena Anhava

Eino Tienari     14.10.2020

Ruth Helena Anhava, o.s. Pohjanpää (1925– 2018) oli suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja. Anhava valmistui ylioppilaaksi vuonna 1944 ja suoritti kirjastotutkinnon vuonna 1952. Hän työskenteli WSOY:n kustannusvirkailijana vuosina 1947–1952. Vuodesta 1952 hän oli suomentaja.

Runojen lisäksi hän julkaisi aforismeja, novelleja, lastenkirjan sekä kuunnelmia. Hän suomensi romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä lyriikkaa. Helena Anhavan runoja on käännetty ruotsiksi, norjaksi ja viroksi. Hän sai muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnon 1980, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 1994 ja Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon 1997.

Helena Anhavan isä oli runoilija, teologi ja opettaja Lauri Pohjanpää ja aviomies runoilija, suomentaja ja kirjallisuusvaikuttaja Tuomas Anhava.

Luettelo Helena Anhavan novelli- ja aforismikokoelmista:

"Sivusta - Mietettä". Aforismeja, 1976. "Sanon silti". Runoja, aforismeja, 1982. "Kun on nuorin". Novelleja, 1985. "Uusi vanha tuttava". Lastenkirja, 1985. "Eihän elämälle mitään voi". Kertomuksia, 1995. "Ei kenenkään maa". Kootut aforismit, 2000.

Hänen runokokoelmansa:

"Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa",1971. "Vuorosanoja",1973. "Kysy hiljaisuudelta itseäsi",1974. "Hidas osa",1979. "Valoa", 1988. "Runot 1971–1990". Kootut runot, 1990. "Maininki ennen aaltoa",1997. "Lakastumisen aika", 2003. "Kukaan ei tiedä", 2008. "Käyn siellä vain unessa. Runot 1991–2010", 2010.

Videot

Löysin kaksi sävellettyä ja laulettua Helena Anhavan runoa, joita kumpaakaan en kuitenkaan ota tähän kuunneltavaksi.

Kerron, että YouTubesta löytyi Anneli Ranisen laulaen esittämä ja Esko Alasen pianolla säestämä ja säveltämä runo ”Kuhankeittäjä”. Lisäksi löytyi Vesa-Matti Loirin laulama ja Paula Vesalan säveltämä runo ”Ei tullutkaan äänettömyys”.

Hänen ajatelmiaan, mietelauseitaan, aforismejaan:

- Kauniisti putoaa kuoleva lehti.

- Rakkaat lähtevät, jää tyhjä tila muistojen asua.

- Kuka kilpailun keksi? Paholainen.

- Älä sure jollet valikoidu. Niinkin voi elää.

- Emootiot eivät kuulu liike-elämään.

- Virheistä suurimpia: kilpailun palvonta.

- Maahanmuuttajat ja mustalaiset pitäisi palkata opettamaan miten vanhuksiin kuuluu suhtautua.

- Tulee aika ja on jo, jolloin kaikki kelpaa, ja kuka hyvänsä on, kaikkien alojen asiantuntija.

 

Runoja:

1. Kokoelmasta ”Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa, 1971”

           Se on niin hassua ettei sitä voi kertoa:

           en minä suorastaan sanonut

           mutta ajattelin sille,

           kurjenpolvelle

           kun kaivoin sen niityltä

           ja kannoin huvilan pihaan:

          anna nyt anteeksi,

          mutta kun minä tahtoisin

          pihan kukkimaan

          sinisensinisenä

         Ja keväällä kun näin

         että se oli juurtunut ja talvehtinut,

        kosketin kevyesti sen lehteä ja sanoin:

                Hei.

 

2. Kokoelmasta ”Hidas osa, 1979”

         Pieni mummo

         avojalka karjalainen,

         ei tiennyt mistä tulossa, mihin menossa.

         Sodan keskellä

         junan penkillä nukkui,

         matkalla johonkin.

 

3. Kokoelmasta ”Valoa, 1988”

          Neljä pitkää elettyä elämää

          joutuneet toistensa huonetovereiksi.

         Yksi kiroilee. Toinen ojentaa kättä ja sanoo robotin äänellä:

                   Päivää, päivää, päivää, päivää.

          Kolmas tuijottaa.

          Neljäs tietää ettei ole kuin toiset, ja kärsii.

 

          Miten niin kärsii,

          siistissä, hygieenisessä talossa,

          hyvän arkkitehdin piirtämässä,

         ympärillä terveellinen mäntymetsä?

 

          Eihän tässä muuta pyydetä

          kuin että sopeutat elämäsi

          eri tavalla eläneitten,

          eri olojen muovaamien elämään

          lopuksi lukuisiksi päiviksi.

 

4. Kokoelmasta ”Illalla, huurteisessa puutarhassa, 2010”

          Koira sen ensimmäisenä huomasi:

          puri emäntää.

          Eihän tämän kuulunut noin käyttäytyä:

          unohtaa asioita.

          Ei edes oma poika, lääkäri,

         tai toiset lapset olleet vielä muutosta havainneet.

 

Kertomus Virosta:

   Elokuu 1970. Olen käymässä sukulaismaassa. Sukulaisiksi meidät tekee paitsi yhteinen kieliperhe, myös historia: salaisen lisäpöytäkirjan mukaan olimme joutuneet samaan etupiiriin, kun maailmaa viimeksi jaettiin.

   N. näyttää entisen presidentin palatsia, vilkaisee taakseen, kuiskaa: ”Täältä hänet vietiin Siperiaa.”

   Miksi hän kuiskaa? Koska me olemme tietoisimmassa kaikista mahdollisista maailmoista. Takanamme seisoo turistiryhmä, heissä voi olla ilmiantajia. Tietoisimmassa kaikista mahdollisista maailmoista ei totuutta sovi sanoa ääneen.

   Puistossa hän kertoo hiljaisella äänellä, miten oli piilotellut vanhempiaan, jotka oli ollut määrä viedä Siperiaan, kun melkein koko kylä tyhjennettiin. Joku oli käynyt ennalta varoittamassa. ”Sinä et taida tietää, että täällä joukkokuljetukset suoritettiin härkävaunuilla. ”Miksi heidät sitten olisi viety?”, kysyn. ”Koska he omistivat maata. – Molemmat veljeni kuolivat Siperiassa.”

   Miksi hän puistossakin kuiskaa? Koska puilla ja pensailla on korvat, tässä maassa. ”Miten te voitte elää näin, kuinka te ette sairastu?” kysyn. ”Sinä et tiedä mihin ihmisen voi olla pakko tottua. . . . Ethän puhu näistä hotellissa, ethän puhu laivalla, siellä on kuuntelulaitteet.”

   Sanon ”Älä sinäkään puhu väärille ihmisille: Minun matkaseuralaiseni ovat kaikki utopisteja. He tahtovat uskoa, että teillä asiat ovat hyvin.”

   Tutustun uuteen perheeseen. Koskaan en ole keneenkään tutustunut näin nopeasti. He luottavat minuun. Vaimolta tulee puhetta nopeina syöksyinä. ”Älä puhu niin paljon”, sanoo mies. Sitten hän itse puuskahtaa:

   ”Ja teidän nuorisonne ajaa vallankumousta. Tällaiseen systeemiinkö he tahtovat? Tähänkö he tahtovat, hullut! Ettekö te mahda heille mitään, te, jotka näette?”

   ”Mekö? Taantumukselliset? Utopisti uskoo minkä tahtoo uskoa.”

   ”Hulluja he ovat. Tulisivat tänne kuukaudeksi, vuodeksi . . .”

   Erottaessa mies sanoo: ”Ethän puhu hotellissa, ethän puhu laivalla, ethän sano siellä kotona.”

   En puhu, en sano nimiä. Kotona puhun vain luotetuille, vihollismaassa.

   Menetän yöuneni. Olen heidän ahdistuksellaan lastattu. Pitkin talvea ja kevättä mieli on heidän uhanalaisen elämänsä luona. Hirveällä hinnalla vapaaksi ostetussa maassa, jossa on niin mukava leikkiä vallankumousta.

                                                    +     +     +

Helena Anhava julkaisi tämän kertomuksen vasta vuonna 1990.

Lopuksi on kaksi valokuvaa Helena Anhavan kirjoittamien kirjojen kansista.

Helena Anhavan kirjan kansi: "Kiitos elämästä" (1982). Se on valikoima suomalaista runoutta. Kuvan lähde on kirjat.ollinonni.fi.

Muistelmateos "Toimita talosi" (2006). Kuvan lähde on otava.fi.