Talvisodassa kenttätykistön pääkalustona oli venäläistä perua oleva 76 K 02. Kuvan paikka on Perkjärvi ja sen lähde on media.wfyi.org. Myös Sillan patteristo ampui näillä.

Suomen kenttätykistö talvisodassa

Eino Tienari            3.12.2020     (Kalevan blogissa 16.2.2020)

Loppuosaan tekstissä on lisätty uutta asiaa verrattuna aikaisempaan artikkeliin.

 

Suomen kenttätykistöstä ennen talvisotaa

Kenttätykkejä ja niiden ampumatarvikkeita hankittiin 1920-luvulla vain pieniä määriä useasta eri maasta. Hankitut tykkimallit olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samoja, joita venäläisiltä oli jäänyt vuonna 1918 Suomeen. Raskasta tykistöä hankittiin hyvin niukasti. Kenttätykistöä ei hankittu 1930-luvulla ollenkaan.

Suomen kenttätykistö saavutti ampumatekniikassa 1920- ja 1930-luvuilla hyvin korkean tason. Tämä oli erityisesti tykistön tarkastajaksi nimitetyn eversti, myöhemmin tykistönkenraali Vilho Petter Nenosen ansiota. Tykistön ampumatekniikkaa ja taktillista käyttöä hiottiin vuodesta 1920 lähtien joka vuosi Karjalan kannaksella Perkjärvellä järjestetyillä lähes kolme kuukautta kestäneillä kesäleireillä, joihin osallistuivat kaikki kenttätykistöjoukot.

Joustolavettisten tykkien kokonaismäärät kaliiperiluokittain olivat: 306 tykkiä luokassa 75/76 mm, 72 tykkiä luokassa 122 mm, 10 tykkiä luokassa 107 mm ja 32 tykkiä luokassa 150/152 mm. Vanha kalusto oli osin hyvin kulunutta. Talvisodan alkaessa marraskuussa 1939 tykistön käyttöarvoa haittasi lisäksi huono ampumatarviketilanne.

III Armeijakunta talvisodan alussa

Ennen talvisotaa III Armeijakunnan sijoitusalue oli itäinen Kannas Laatokasta Vuokselaan. Armeijakunta muodostui kahdesta jalkaväkidivisioonasta nro 8 ja 10. Sen puolustuslohkot olivat idästä länteen Taipale, Sakkola, Kiviniemi ja Vuoksela. Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Erik Heinrichs määräsi 10. divisioonan sen saapuessa lokakuussa Taipaleelle ja Sakkolaan. Kenttälinnoittaminen piti aloittaa heti. Esikunta seurasi töiden edistymistä tarkasti. Tykistö rakensi omat asemansa ja yhteytensä, mutta kenttätöitä ehdittiin tehdä kuitenkin liian vähän.

Suomen liikekannallepanon aluejärjestelmässä Jyväskylä ja sen maalaiskunta olivat tykistöseutua ja valtaosa reserviläisistä oli saanut tykistön varusmieskoulutuksen. Siviiliin päästessään nuorukainen oli merkitty jonkun joukko-osaston kirjoille valmiiksi. Kertausharjoitukset käytiin tämän joukko-osaston kanssa. Jyväskylän sotilaspiiri perusti kenttätykistöpatteristonsa nimilyhenteellä ”KTR 10:n I Psto”. Keuruun sotilaspiiri perusti maakunnan II kenttätykistöpatteriston. KTR 10:n III tykistöpatteristo tuli Niinisalosta.

Patteristot sijoitettiin 7.10.1939 perustettuun Kenttätykistörykmentti 10:een. Rykmentin komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti Toivo Sarparanta. Siihen kuuluivat edellä mainitut 3 patteristoa, joiden komentajiksi tulivat kapteeni Tauno Siltanen, kapteeni Aarne Niemi ja kapteeni Lennart Kaje. Sarparanta antoi heti käskyt, jotka koskivat mm. henkilöstöä, materiaalia, hevos- ja moottoriajoneuvoja, tilinpitoa ja sotapäiväkirjaa. Kenttätykistörykmentit kuuluvat jokaiseen kenttäarmeijan divisioonaan ja ne saivat saman numeron.

Sillan patteristo

Tauno Siltanen syntyi 14.10.1899 Kiikan pienessä pitäjässä satakunnassa. Hän valitsi urakseen palvelun puolustusvoimien tykistössä. Hän meni naimisiin ja sai 3 lasta. Perhe siirtyi Helsingistä vaimon synnyinkaupunkiin Jyväskylään, jossa Siltanen alkoi työnsä suojeluskunnan palveluksessa.

Kenttätykistörykmentti 10:n I patteristoa alettiin kutsua komentajansa nimen mukaan Sillan patteristoksi. Siihen kuului lähes 800 miestä. Aluejärjestelmästä johtuen Siltanen sai komentoonsa tykistön joukon, joka koostui pääasiassa työväenluokan miehistä. Liikekannallepanossa Sillan patteristo sai aseikseen 8 kanuunaa ja 4 haupitsia. Molempien tykkimallien kranaattien kantomatkat olivat normaaleilla panoksilla noin 8000 metriä. Haupitsi on kaariase, jonka ammusten lentorataa säädellään erisuuruisin panoksin. Kanuunoiden käyttämät kranaatit olivat valtaosin sirpalekranaatteja, kun haupitsit useimmiten lähettivät matkaan miinakranaatteja. Molemmat tykkimallit olivat hevosvetoisia. Se oli vain hyvä asia, sillä vetoautot olisivat juuttuneet paikoilleen siellä, missä hevonen veti kuormansa.

Sillan patteristo taisteli koko talvisodan ajan Linnankankaan alalohkolla, joka oli Taipaleen puolustuslohkon itäisin. Alueen itäraja oli Laatokka ja länsiraja kulki pienessä Kaarnajoessa. Alalohkon kokonaispinta-ala oli noin 14 neliökilometriä. Patteriasemat valittiin pelkästään torjuntaa ja vastavalmisteluja ajatellen. 

Sillan Patteriston tuliasemat Taipaleessa. Kartan lähde on sivusto sotahistoriallisetkohteet.fi.

Talvisota lähti käyntiin

Pääaseman linjalle eversti Sihvosen jalkaväkirykmentti 28 rakensi paljon tukikohtia, jotka sijoitettiin metsärajojen tuntumaan. Taipaleenjoen eteläpuolelle rakennettiin kevyempi ns. Umpilampi-linja. Samalla Koukunniemi säilytettiin pääasemana. Taistelujen alettua puna-armeija mursi nopeasti Umpilampi-linja, ylitti Taipaleenjoen ja taistelut alkoivat alkuperäisessä pääasemassa. Taipaleen lohkolla oli suomalaisilla vihollisen hyökätessä vajaa 6000 miestä, mutta joulukuun alkupuolella voima kohosi lähes 10 000:een mieheen.

Sodan ensimmäisen laukaukset Sillan patteristo ampui 1. joulukuuta keskipäivällä maalina Metsäpirtin kirkonkylään tunkeutunut vihollisen kärkijoukko. Taisteltaessa Neosaaren kukkulan omistuksesta patterit tulittivat tulellaan jalkaväen taistelua, mutta turhaan. Puna-armeija ylitti Taipaleenjoen 6.12. keskipäivällä.

Jo sodan alussa neuvostoilmavoimat hallitsi Taipaleen lohkon ilmatilaa, eikä tilanne muuttunut sodan missään vaiheessa. Neuvostotykistön tuli oli sodan alussa kiivasta. Sillä ei ollut puutetta putkista ja kranaateista. Vihollisen jalkaväki teki rintamaan tunnustelun luonteisia iskuja etsien heikkoa kohtaa. Taipaleen jalkaväki torjui yritykset.

10. päivä Sillan ja Niemen patteristot, Raskas Patteristo 4 ja Kaarnajoen rannikkotykistön kiinteä patteri avasivat tulen Koukkuniemen neuvostojoukkoihin. Vihollinen oli juuri ryhmittymässä hyökkäykseen ja kranaatit osuivat. Vaikutus oli tuhoisa.

Lisää tykistötaisteluja

Neuvostojoukot aloittivat Taipaleenjoen Koukkuniemessä pitkän valmistelun jälkeen joulukuun 15. päivänä aamulla suurhyökkäyksen, jonka tavoite oli murtaa Taipaleen puolustus. Operaatio alkoi nelituntisella tykistövalmistelulla, jonka jälkeen hyökkääjä lähti liikkeelle. Lohkon puolustuksesta vastasi eversti Urho Sihvosen komentama Jalkaväkirykmentti 28. Tämä hyökkäys kesti 3 päivää, mutta se torjuttiin suomalaisten eri aselajien edustajien yhteistyöllä. Mm. suomalaisen tykistön tulitus aiheutti viholliselle paljon tappioita.

Joulukuun 21. päivänä Sillan patteristo ampui Hiekkalan taloa Terenttilän kolmostukikohdan edessä sekä rannan metsikössä. Siellä oli havaittu vihollisia. Tarkasti osuneet keskitykset tyrehdyttivät vihollisten hyökkäyksen. Joulukuun 25.-27. päivinä taisteltiin taas ankarasti, mutta hyökkäykset torjuttiin. Venäläiset menettivät näissä taisteluissa myös 35 hyökkäysvaunua.

Tammikuussa 1940 vihollinen teki useita pienempiä hyökkäyksiä pienemmillä joukoilla, mutta ne kaikki torjuttiin. Helmikuun 9. oli paljon lentopommituksia alueella. Helmikuun 11. puna-armeija aloitti tykistön tulivalmistelulla, jota seurasi voimakas hyökkäys. Suomalaiset puolustajat saivat avukseen täydennysjoukkoja. Taistelut jatkuivat ankarina helmikuun 20. päivään asti. Sen jälkeen neuvostojoukkojen toiminta heikentyi. 

Puna-armeijan kevyt panssarivaunujoukkue valmiina hyökkäykseen Karjalan kannaksella joulukuussa 1939. Kuva via Juri Kilin, sivustolta talvisota.fi.

Talvisodan jalkaväen ja tykistön lopputaistelut

Suomalaiset joutuvat vaihtamaan joukkojaan väsymyksen takia jatkuvasti. 9. maaliskuuta suomalaiset tyhjensivät Terenttilässä etulinjan käyttökelvottomaksi ammutut tukikohdat. Tämä puolustuslinja pidettiin suomalaisilla sodan loppuun asti! Kuitenkin vihollisen tykistötuli aiheutti paljon tappioita suomalaisille tällä rintaman osalla.

Talvisodan ratkaisu tapahtui muilla rintamilla lyhyesti kerrottuna:

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä neuvostoliittolaiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. – – – Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi 13. päivä asteittain klo 11 alkaen.

Myös Oulusta lähti patteristo

Oulussa muodostettiin Kenttätykistörykmentti 9:n I patteristo syksyllä 1939. Se alistettiin Osasto Hanellille. Oulun patteriston kalustona oli 12 kpl armeijassa harvinaisempaa tykkiä 75 K/02. Ne olivat vuosimallia 1902 ja niiden kantama oli noin 9 km. Sen alkuvaiheista on kerrottu tässä:

4.11.1939 Patteristo siirrettiin Turkuun. Majuri Alholm ryhtyi 21.11. hoitamaan patteriston komentajan tehtäviä. Patteristo siirrettiin 18.12. junakuljetuksella Turusta Hyrynsalmelle. Patteristo sai 20.1.1940 käskyn siirtyä Kuhmon rintamalle. Toinen patteri jäi Suomussalmelle ja kolmas ja ensimmäinen siirtyivät Kuhmoon.

Suomen tykistö talvisodassa (yhteenveto)

Jyri  Paulaharjun kirjoittama Sotahistoriallisen aikakausikirjan 19/2000 artikkeli:

"Suomi oli talvisodassa altavastaaja kaikilla määrällisillä mittareilla mitattuna. Neuvostoliiton kalusto- ja miesylivoima oli jo etukäteen tiedossa, mutta suurimman katkeruuden ja epätoivon aihe rintamamiehille oli oman tykistön hiljaisuus hädän hetkellä. Pula oli huutava paitsi tykeistä, mutta ennen kaikkea ammuksista.

Suomen tykistöaselajin isäksikin mainittu eversti Vilho Nenonen oli jo vapaussodan jälkeisinä vuosina huolissaan Suomen tykistön tilanteesta ja esitti sotaministeriölle toistuvasti pyyntöjä armeijan tykistön vahvistamiseksi. Pieniä parannuksia vuosien mittaan saatiin, mutta pääosin pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. 1930-luvulla keskustelu tykkien vähyydestä ja vanhanaikaisuudesta jatkui, mutta merkittäviä parannuksia tilanteeseen ei saatu poliitikkojen edelleen hangoitellessa kalliita hankintoja vastaan.

Talvisodan syttyessä marraskuun lopussa 1939 Suomen armeijalla oli 748 tykkiä. Niistä 315 oli vuodelta 1877 olevia jäykkälavettisia, hankalasti käsiteltäviä tykkejä. Ylimääräisissä harjoituksissa huomattiin, ettei tykkejä riitä kaikille ja mm. 9. divisioona jäi kokonaan ilman. Lisäksi suomalaisten tykkien kantama oli lyhyt, mikä vaikeutti patteristojen tulen keskittämistä ja esti selvästi pidemmälle ampuvan venäläistykistön häirinnän lähes kokonaan.

Suomalaistykistön suurin ongelma oli kuitenkin karmaiseva ammuspula. Lukemattomia olivat ne kirosanat, joita etulinjassa vuodatettiin tilanteen takia. Suuretkin panssariosastot ja jalkaväkijoukot saivat usein rauhassa valmistautua hyökkäykseen ilman suomalaistykistön häirintää. Marraskuun lopussa Suomen kenttätykistöllä oli yhteensä 280 000 laukausta, kun venäläistykistö ampui yhtenä kiivaana taistelupäivänä noin 230 000 kranaattia. Helmikuun alun taisteluissa Summan lohkolla Neuvostoliiton 7. Armeijan tykistö ampui parhaana päivänään 150 000 laukausta, vastassa olleen suomalaisen 3. Divisioonan yltäessä parhaimmillaan noin 3 300 kranaattiin päivässä.

Suomalaisen ja venäläisen tykistön taktiikat erosivat toisistaan selvästi. Suomi pyrki keskittämään usean patteriston tulen samalla paikkaan, jolloin pienelle alueelle saatiin hetkellisesti kattava peitto.

Venäläiset käyttivät pääosin tulivyöryä, jota käytettiin jo I maailmansodan kentillä. Tulitus alkoi vastustajan etulinjan edestä ja jatkui etukäteen määrättyjen viivastojen mukaan takamaastoon. Tulivyöryssä tulta siirrettiin 200 – 400 metrin välein olevien perusviivojen ja 100 metrin välein olevien väliviivojen avulla. Tulitus oli kaavamaista ja yhdelle hehtaarille minuutissa ammuttu kranaattimäärä vaatimatonta verrattuna suomalaiseen malliin. Venäläiset kehittivät kuitenkin taktiikkaansa sodan jatkuessa ja ammunnan tarkka valmistelu sekä tähystys yleistyi.

Suomalainen tykistö teki kuitenkin raihnaisilla resursseillaan sen minkä pystyi. Suomalaiset tykkimiehet esikuntineen olivat taidollisesti ja taktisesti venäläisiä edellä. Tykistötuleen tottumattomat neuvostojoukot olivat hyvin arkoja yllättävälle suomalaistulelle, ja moni hyökkäys tyrehtyi tarkasti valmistelualueelle ammuttuun pieneenkin tuli-iskuun. Suomalaisten tykistöasemat olivat lyhyen kantamansa vuoksi jatkuvasti venäläisten ulottuvilla, mutta puna-armeijan huonon tiedustelun vuoksi hyvin naamioidut suomalaispatterit joutuivat harvoin tulituksen kohteeksi. Suomalaisten tykistön tilanteen tietäen venäläiset eivät viitsineet edes naamioida omia asemiaan.

Talvisodan karvaista kokemuksista kuitenkin opittiin ja Moskovan rauhan aikana tykkikalustoa vahvistettiin ja organisaatioita muokattiin. Jatkosodan alkaessa työ oli yhä kesken, mutta sodan kuluessa tilanne koheni jatkuvasti. Kannaksen torjuntataisteluissa kesällä 1944 suomalaisella tykistöllä olikin ratkaiseva merkitys puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisessä."

Lähde: Jyri Paulaharju. Kenttätykistö talvisodassa. Sotahistoriallinen aikakauskirja 19/2000

                                                +       +       +

Suomen kenttätykistö tänään

Neuvostoliittolaista alkuperää olevien kanuunoiden kaliiperit ovat yleensä 130 ja 152 millimetriä ja vastaavat läntiset kaliiperit 155 ja 175 millimetriä. Näitä kevyemmät kanuunat ovat poistuneet käytöstä lähes kokonaan. Suomessa on käytössä kolme kenttäkanuunatyyppiä, venäläiset 130 ja 152 millimetrin ja kotimainen 155 millimetrin kanuuna.

Jalkaväki- ja jääkäriprikaatiemme sekä taisteluosastojen pääkalustoa ovat Neuvostoliitosta ja Saksasta hankitut 122 millimetrin haupitsit. Niiden erikoisominaisuuksiin kuuluvat mahdollisuus ampua täysympyräsektoriin. Suurin kantama on noin 14 kilometriä. Malli on yksi maailman yleisimmistä tykeistä.

Pääosa raketinheittimistä on asennettu joko maastokuorma-auton tai kuljetus-panssarivaunun alustalle, mutta vedettäviäkin malleja on käytössä. Heittimien putkien lukumäärä vaihtelee kaliiperista riippuen 4 – 40 kpl. Tyypilliset kevyet raketinheittimet ovat kaliiperiltaan 105-160 millimetriä ja raskaat 220-400 millimetriä.

Suomen puolustusvoimissa kenttätykistökoulutusta antavat Satakunnan Tykistörykmentti Niinisalossa, Karjalan Tykistörykmentti Vekaranjärvellä, Kainuun tykistörykmentti Kajaanissa sekä Jääkäritykistörykmentti Parolassa.

Lisäksi kenttätykistön reserviupseereja koulutetaan Reserviupseerikoulussa Haminassa ja Panssarikoulussa Parolassa. Upseerien kenttätykistökoulutus järjestetään Tykistökoulussa Niinisalossa.  

Suomen kenttätykistön isä kenraaliluutnantti Nenonen sodan aikana Mikkelissä. Kuvan lähde on tekniikkatalous.fi.

SA kuva: tykistöä talvisodassa

Seuraavassa on kolme aitoa valokuvaa talvisodasta kenttätykistön näkökulmasta katsoen.

1. Raskasta tykistöä Impilahdella. Impilahti 1940 (SA kuva)

2. Omaa tykistöä asemissa Monrepoon maastossa Viipurissa. Viipuri 1940 (SA kuva)

3. Tykistöä Viipurin Linnasaaressa. Viipuri 1940 (SA kuva)