Kenraali Kaarlo Heiskanen jatkosodan aikana. Talvisodassa hän oli everstinä mukana mm. Viipurin taisteluissa. SA Kuva

Viipuri talvisodassa ja jatkosodassa

Eino Tienari     4.3.2021          (henkilönimiä lisätty 14.3.2021)

 

Johdanto

Viipuria puolustettiin neuvostoliitolaisia hyökkääjiä vastaan kaksi kertaa. Ensin Talvisodassa välillä joulukuu 1939 – maaliskuu 1940. Toisen kerran sitten jatkosodan lopun perääntymistaisteluissa kesäkuusta elokuuhun 1944. Vain ensimmäisessä niistä onnistuttiin torjumaan vihollinen sotatilan loppuun eli rauhantekoon asti. Sen sijaan jälkimmäisellä kerralla suomalaisten puolustuslinjat pettivät pahasti ja liian nopeasti.

Seuraavassa on eräitä yksityiskohtia kerrottu lyhennettynä ilma tarkkoja joukko-osastotietoja.

 

Viipurin pommitukset talvisodassa

Talvisodassa Viipuria pommitettiin useaan otteeseen. Sota alkoi marraskuun viimeinen päivä 1939 siviilien pommituksilla. Talvisodan alkuosa tammikuun 1940 loppuun pommitukset olivat hajanaisia, mutta helmikuun 1940 alusta pommitukset kiihtyivät saavuttaen lopulta huippunsa 18. helmikuuta.

Siihen asti kovin Viipuriin kohdistunut palopommitus tapahtui lauantaina 10. helmikuuta 1940. Venäläiset lähettivät mittavat pommittajaosastot kaupungin kimppuun murtaakseen suomalaisten moraalia. Kaupunki paloi pahasti. Varsinkin Havin kaupunginosa, kaupunkikeskustan kaakkoispuolella, puurakenteisena hävisi lähes maan tasalle. Havi tunnettiin erityisesti teollisuusalueena.

Seuraavana päivänä sunnuntaina 11. helmikuuta oli Viipurin taistelun siihen asti tuhoisin tykistöllä ammuttu tuhopäivä. Kauaskantava tykki, rautatietykki ”pitkä ryssä”, alkoi tulittaa kaupunkia satunnaisesti mutta paljon. Tulitusta kesti koko päivän ja se tuotti pahoja vaurioita, mutta odotettua vähemmän ihmisenhenkien menetyksiä.

Talvisodan ajan pahin Viipurin pommitus oli 14. helmikuuta. Palopommejakin pudotettiin, mutta vähemmän kuin muita pommeja. Ensimmäiset pommit räjähtivät Kelkkalan kaupunginoassa kello 10. Seuraavat pommit putosivat Neitsytniemelle, josta kehittyi pommituksen painopistealue. Puolenpäivän aikaan pommitus levisi muualle kaupunkiin. Pommituslentojen kokonaismääräksi lasketaan noin 150 konetta.

Talvisodan ankarin Viipuriin kohdistunut palopommitus tapahtui 18. helmikuuta 1940. Tunnetuin tuhon kohde oli Varuskunnan kirkko eli entinen Tuomiokirkko.

 

Talvisodan puolustustaisteluja Viipurissa vuonna 1940

Suomalainen 3. Divisioona siirtyi 20.-24. helmikuuta välisenä aikana Viipurin kaupungin alueelle valmistautumaan kaupungin puolustamiseen. 29. helmikuuta 1940 3. divisioona oli pääosillaan ryhmittynyt taka-asemaan Viipurin alueella. Tuo linja oli takimmainen kolmesta Kannaksen puolustuksen linjoista.

Divisioonan joukoista oli kolme komppaniaa asemissa uuden puolustuslinjan etupuolella. Nuoraan alueella ollut komppania joutui taisteluun päivän aikana suomalaisjoukkojen vetäydyttyä komppanian miehittämän viivytyslinjan lävitse kohti taka-asemaa. Komppanian vastuualueen leveyden vuoksi se ei kyennyt pitämään asemaansa ja irtautui kello 16 linjasta ja vetäytyi taka-asemaan.

2. maaliskuuta neuvostojoukot suorittivat voimakkaan hyökkäyksen jääkärirykmentin A asemia vastaan Käremäenlahden itäpuolella. Hyökkäyksen voimakkuudesta johtuen suomalaisjoukot joutuivat jo ennen puolta päivää vetäytymään etulinjastaan taaksepäin noin kilometrin matkan. Samassa yhteydessä puna-armeijan joukot pääsivät työntymään Huhtialan eteläpuolelle rakennetun estelinjan läpi.

Divisioonan esikunta aloitti asemien menettämisestä johtuvat vastatoimensa ja siirsi Kevyen osasto 3:n asemaan murtoalueen takamaastoon ja määräsi omasta reservistään jääkärirykmentti A:n valmistautumaan vastahyökkäykseen menetetylle alueelle. Jääkärirykmentti B:n lohkolla puna-armeija vasta ryhmitteli joukkojaan ja partiotiedustelun mukaan keskitti alueelle uusia joukkoja.

3. maaliskuuta Hevossaarista oli luovuttava sen päivän iltana puna-armeijan painostuksen vuoksi. Samanaikaisesti neuvostojoukot olivat aloittaneet voimakkaan hyökkäyksen myös Jääkärirykmentti A:n asemia vastaan. Hyökkäykset saatiin kuitenkin torjuttua. Jääkärirykmentti B:n lohkolla oli edelleen melko rauhallista.

Divisioonan n:o 3 komentaja eversti Paavo Paalu luovutti divisioonan komentajan tehtävät päivän aikana eversti Auno Kailalle.

4., 5. ja 6. maaliskuuta tehtiin suomalaisten joukoissa joitakin uudelleenjärjestelyjä. Menetettyä etulinjaa yritettiin tuloksetta vallata takaisin Huhtialan alueella.

 

Suomalaiset taistelivat sodan loppuun asti

7. maaliskuuta aamusta neuvostojoukot aloittivat kiivaan tykistötulen suomalaisasemia vastaan ja kello 13 alkoi varsinainen hyökkäys Jalkaväkirykmentti A:n lohkolla. Puna-armeijan hyökkäysvaunujen päästyä läpi suomalaisasemista aloittivat suomalaiset vetäytymisensä kohti pohjoisessa olevaa rautatien linjaa. Jalkaväkirykmentin suorittamasta vastahyökkäyksestä huolimatta asemia ei saatu enää kokonaan suomalaishallintaan. Seuraavan yön aikana Kevyt osasto 3 otti rintamavastuun lohkolla vapauttaen samalla jo vähiin kuivuneet pataljoonat reserviin.

8. maaliskuuta suomalaiset saivat torjuttua kaikki puna-armeijan hyökkäykset tykistönsä tehokkaan tuen avulla. Päivän aikana 3. divisioonalle alistettiin loputkin Jalkaväkirykmentti C:stä ja seuraavana päivänä divisioonan puolustuslohkoa kavennettiin. Taistelutoiminnassa oli jälleen muutaman päivän hiljaisempi vaihe. Jalkaväkirykmentti B totesi puna-armeijan siirtävän edelleen lisää joukkojaan alueelleen.

11. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat jälleen kiivaan hyökkäyksensä. Tällä kertaa hyökkäyksen painopiste oli Jalkaväkirykmentti B:n alueella, jossa puna-armeija pääsi iltapäivästä murtautumaan suomalaisasemiin. Suomalaiset suorittivat kuitenkin nopeasti menestyksekkään vastahyökkäyksen paikallisilla reserveillään. Jalkaväkirykmentti A:n alueella puna-armeija teki vain heikohkoja hyökkäyksiä.

12. maaliskuuta jatkui voimakas tykistötuli suomalaisasemiin ja puoliltapäivin puna-armeijan joukot hyökkäsivät jälleen Jalkaväkirykmentti B:tä vastaan. Suomalaisjoukot saivat kuitenkin torjuttua hyökkäykset. Seuraavan yön aikana suomalaiset vetäytyivät Patterinmäen tasalla olevalle tukilinjalle. Jalkaväkirykmentti A:n vedettiin taaemmaksi reserviksi ja rintamavastuuseen jäivät Jalkaväkirykmentti B ja Kevyt osasto 3. Neuvostojoukot ryhtyivät seuraamaan vetäytyneitä suomalaisjoukkoja hitaasti.

Sodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta divisioonan joukot eivät enää käytännössä joutuneet taisteluihin puna-armeijan hitaasta etenemisestä johtuen. Sotatoimet päättyivät kello 11.

Selitys edellä olevaan:

Jääkärirykmentti A = 3. divisioonan JR 8, komentaja everstiluutnantti Aappo Pirilä (koottu mm. Huittisista ja Raumalta Satakunnasta).

Jääkärirykmentti B = 3. divisioonan JR 7, komentaja eversti Kaarlo Heiskanen (koottu Tampereen ja Porin sotilaspiireistä). Myöhemmin jatkosodassa Kaarlo Heiskanen oli rintamakomentaja ja Mannerheim-ristin ritari.

Jääkärirykmentti C = 5. divisioonan JR 14, komentaja majuri Heikki Saure (koottu Varsinais-Suomen sotilaspiiristä). 

3. divisioonan Kevyt osasto 3:n komentajana toimi talvisodan loppuvaiheessa kapteeni Karl Valdemar Viisterä.

1. Viipurin pommituksen jälkiä helmikuussa 1940. SA Kuva/Sotaveteraanit.fi.

2. Luostarinkatu Viipurissa 8 maaliskuuta 1940. SA-kuva.

3. Viipuria evakuoidaan neuvostohyökkäyksen alta 18. kesäkuuta 1944. SA Kuva

4. Jalkaväkiryhmä sivuuttaa tuomiokirkon poistuessaan Viipurista 26.6.1944. SA-Kuva

Viipurin takaisin valtaaminen syksyllä 1941

Suomalaisten 8. divisioona saavutti 24. elokuuta Viipurinlahden ja ylitti sen Lihaniemen kohdalla hyökäten neuvostojoukkojen selustaan. Näin oli muodostunut kaksisuuntainen saarrostus, jonka kärjet etenivät uhkaavasti kohti toisiaan. Suomalaisten onnistui nopeasti katkaista Viipurista tulevat maantiet ja junaradat.

Joukkojen voimat riittivät sulkemaan syntyneen Porlammin motin vasta 30. elokuuta. Siihen asti Viipurin suunnalta pääsi irtautumaan maaston kautta vielä tuhansia neuvostosotilaita suomalaisten rintamassa olleen muutaman kilometrin levyisen aukon kautta. Kiivaat taistelut jatkoivat motissa aina 1. syyskuuta asti.

Suomalaisjoukot saapuivat eri suunnista Viipuriin 29. elokuuta. Viipurin torniin vedettiin illalla Suomen lippu. Elokuun 31. Viipurissa järjestettiin suuri voitonparaati.

 

Taistelu 1944 Viipurin puolustamiseksi

Viipuri evakuoitiin siviiliväestöstä. Kaupungin puolustuksesta vastasi kaupunkiin 18.–19. kesäkuuta siirretty eversti Armas Kempin komentama 20. prikaati, jonka rungon muodosti entinen Jalkaväkirykmentti 22. Se oli kuitenkin huonosti varusteltu, eikä prikaatilla ollut valmiuksia asutuskeskustaisteluun. Ampumatarvikkeita ja panssarintorjunta-aseita oli vähän, myöskään viestiyhteyksiä ei ollut saatu kuntoon neuvostojoukkojen hyökätessä kaupunkiin. 20. prikaatin rivivahvuus oli taistelupäivän aamuna 5 100.

Suomalaisjoukkoja vastassa oli arviolta 40 000 neuvostoliittolaista, jotka koostuivat kuuden eri divisioonan joukoista. Mukana oli kaksi panssariprikaatia, kolme erillistä panssarirykmenttiä sekä kaksi rynnäkkötykkirykmenttiä.

Yksitoista päivää aikaisemmin 9. kesäkuuta aloitettu Kannaksen suurhyökkäys oli Viipurin taisteluun asti ollut menestys, neuvostojoukot olivat edenneet vajaan 100 kilometrin matkan Valkeasaaresta Viipuriin lähes keskeytyksettä noin 10 – 20 kilometrin päivävauhtia.

Viipuri-Kuparsaari-Taipale- eli VKT-linja kulki siten halki Viipurin itäosan kierrellen koilliseen Talin kannakselle. Taisteluhautoja kaivettiin Ristimäen hautausmaalle, mikä ei ehkä vahvistanut taisteluhalua. Asemat eivät olleet kuitenkaan edes puolivalmiit taistelun alkaessa. Yhdyshautoja ei ollut, saati suojatiloja, taisteluhautakin oli katkonainen. Kivieste oli, mutta ei piikkilankaa.

Tukitykistönä oli vain 20. prikaatin kaksi omaa patteristoa. Pahinta oli, että prikaatin raskaalla patteristolla oli vain 460 kranaattia. Kevyen patteriston tilanne oli parempi. Prikaatin lähtiessä Aunuksesta ammukset oli käsketty – sinänsä ymmärrettävästi – jättämään sinne, koska etelässä saisi uusia tilalle. Käskyä uhmaten oli mukaan sentään otettu yksi junavaunullinen raskaita kranaatteja.

 

Suomalaisten puolustus Viipurissa murtui

Viipurin itäisiin kaupunginosiin ulottunutta VKT-linjaa miehittäneitä II pataljoonan sotilaita oli alkanut paeta 20. kesäkuuta puolenpäivän jälkeen erilaisten huhupuheiden seurauksena. Pataljoonaa komentanut majuri Kurt Bäckman antoi hieman myöhemmin irtautumiskäskyn viestiyhteyksien katkeamisen ja saarrostusuhan vuoksi.

Lopullisesti puolustuslinja murrettiin Ristimäen hautausmaan tuntumassa noin klo 14.30, jonka jälkeen silloista Kannaksenkatua pitkin edenneet neuvostopanssarit saavuttivat Kalevan ja Pyöräsuon kaupunginosien tuntumassa sijaitsevan ratapiha-alueen noin klo 16.00–16.30. Ne jatkoivat edelleen syvemmälle kaupungin keskustaan, suomalaisjoukkojen perääntyessä länttä kohden pakokauhun vallassa ilman sanottavaa vastarintaa.

Kapteeni O. R. Karttusen johtama kevyt patteri pystyi kuitenkin pidättelemään vihollista – kunnes ammukset loppuivat. Kapteeni Karttunen lähetti vähän ennen sitä luutnantin hakemaan niitä lisää keskusvarikolta. Varikon päällikkö kuitenkin kieltäytyi antamasta tarvittavia ammuksia: "Ei täältä minkään luutnantin hakemana kapteenin käskystä mitään anneta!" Karttusen patteri joutui siten vetäytymään.

Viipurin taistelu käytiin siis jatkosodan perääntymisvaiheen aikana 20. kesäkuuta 1944. Se päättyi Viipuria puolustaneiden suomalaisten peräännyttyä lähes kokonaan ilman vastarintaa ja Neuvostoliiton joukkojen vallattua kaupungin. Viipurin puolustustaistelu kesti vain alle viisi tuntia, jonka jälkeen suomalaiset perustivat uuden puolustuslinjan Kivisillansalmen länsirannalle vajaan neljän kilometrin päähän kaupungin keskustasta.

 

KIRJALLISUUSLUETTELO

A. Taistelut Viipurissa

Elfrenger & Tammi: Viipuri 1944 (2007).

Kallioniemi, Jouni: Viipuri suursodassa 1939–1944 (1990).

Kosonen, Kristian: Viipurin menetys (2020). romaani

Lappalainen, Niilo: Viipuri toisessa maailmansodassa (1991).

Manninen & Rainila: Viipuri menetetty! (2014).

Simola, Marja: Jäähyväiset Viipurille (2015). muistelma

Tarkki, Uuno: Miksi menetimme Viipurin? (1990).

Tarkki, Uuno: Taistelu Viipurista 20.6.19044 (1996).

Toivonen, O.: Sammutusjoukkojen sitkeät taistelut tulta ja tuhoa vastaan Viipurissa (1979).

 

B. Taistelut Kannaksella

Brantberg, Robert: Kylmä-Kalle: Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Kaarlo Aleksanteri Heiskanen (2000). Heiskanen osallistui Viipurin puolustamiseen keväällä 1940.

Jäntti, Lauri: Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944 (1966).

Jäntti, Lauri: Sota Kannaksella 1944 ja Viipurin viimeinen päivä (1985).

Karhunen, Joppe: Torjuntavoitto Kannaksella 1944 (1985).

Koskimaa, Matti: Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944 (1996).

Lappalainen, Niilo: Viipurinlahti kesällä 1944 (1988).

Mäkelä, Jukka L.: Teräsvyöry Kannaksella (1973). romaani

Pekola, Antti: Kannaksella loppuun asti, JR 57 taistelee (2001).

Tiihonen, Tapio: Ratkaisu Kannaksella 1944 (2000).

Tiihonen, Tapio: Yllätys Kannaksella 1944 (2002). Puna-armeijan vyöry pysäytettiin. Sellaista ei koko sodan aikana tapahtunut missään muualla Euroopassa.

Ylikangas, Heikki: Romahtaako rintama? (2013). Kirja selvittää toimenpiteitä, joita suurhyökkäyksen höllentämän järjestyksen palauttamiseksi tehtiin.

-     -     -

Viipurin taistelut jatkosodassa 1941-1944 videoina

1. Viipurin valtaus jatkosodassa vuonna 1941, kesto 1 minuutti (suomenkielinen puhe)

2. Viipuri sodan jaloissa 3-4.flv, kesto 10½ minuuttia, Viipurin kunnostamista vuosina 1941-1942 (suomenkielinen puhe)

3. Viipurin viimeiset päivät vuonna 1944, osa 2/3, kesto 15 minuuttia (suomenkielinen puhe)

4. Viipurin viimeiset päivät vuonna 1944, osa 3/3, kesto 4½ minuuttia (suomenkielinen puhe)