Saksan keisarikunta ja sen musiikkielämä 1871 – 1913

Eino Tienari   10.5.2021

Johdanto

Tämä on ensimmäisen osa Saksan historiaa käsittelevästä kirjoitussarjasta. Sen lisäksi olen kertonut erikseen Saksan kirjallisuudesta ja runoudesta (Saksan kirjat 1, Saksan kirjat 2, Saksan kirjat 3, Saksan runoja). Kirjoitan myöhemmin Saksan kuvataiteista (Saksan taide) ja Saksasta vuosina 1919-1938 (Saksan valtio 2). 

Ensimmäisen kerran Saksan valtio syntyi nykyisessä mielessä Ranskan vastaisen sodan jälkeen pienten valtioiden yhteisiä etujen korostumisen seurauksena vuonna 1971. Preussi oli uuden valtion tärkein ja kooltaan suurin osa.

Itävalta-Unkaria ei tuossa yhdistymisessä haluttu mukaan ja se oli oikea ratkaisu jälkeenpäin katsoen. Olisi nimittäin syntynyt liian laaja ja vaikeasti koossa pidettävä kokonaisuus. Wien ja Itävallan keisarihuone eivät sitä pystyneet hallitsemaan oikealla tavalla eli hajauttamalla valtaa eri kansallisuuksille. 

 

Saksan yhdentyminen vuonna 1871

Sota Ranskaa vastaan päättyi toukokuussa 1871. Preussin kuninkaasta tuli Vilhelm I, saksalainen keisari. Hänet kruunattiin Versaillesin palatsissa Pariisin ulkopuolella. Tuo tapahtuma oli loukkaus ranskalaisille eikä sitä unohdettu.

Jo vuonna 1867 muodostettiin federatiivinen valtio Pohjois-Saksan liitto (saks. Norddeutscher Bund). Siihen kuului 22 pohjois-Saksan valtiota. Preussilla oli siinäkin johtava asema. Siellä oli 30 miljoonaa asukasta. Se oli hieman pienempi kuin myöhemmin syntynyt Saksan keisarikunta.

Saksan keisarikunnan väkiluku oli noin 65 miljoonaa vuonna 1910.

Preussin asukasluku oli 40 miljoonaa, Baijerin 7 miljoonaa, Saksin 4,8 miljoonaa, Würtembergin 2,4 miljoonaa, Hessenin 1,3 miljoonaa ja Hampurin 1 miljoona vuonna 1910. Keisarikunnan asukkaiden uskonnot jakautuivat seuraavasti: protestanttisuus 63 %, katolisuus 36 % ja juutalaisuus 1 % (1890-luvun puolivälissä).

Uuteen saksalaiseen keisarikuntaan kuului vain saksalaisia valtioita ja kreivikuntia. Siinä suhteessa se oli erilainen kuin Itävalta-Unkari. Saksan keisarikuntaan kuului yksi iso kuningaskunta Preussi. Muita pienempiä kuningaskuntia olivat Baijeri, Württemberg ja Saksi. Siihen kuuluvia suurruhtinaskuntia olivat Baden, Mecklenburg-Schwerin, Hessen, Oldenburg, Saksi-Weimar-Eisenach ja Mecklenburg-Strelitz. Siihen kuului myös 5 herttuakuntaa, 7 ruhtinaskuntaa, 3 vapaakaupunkia ja yksi valtakunnanmaa.

Toisin kuin osavaltiot valtakunnanmaa Elsas-Lothringen oli suoraan Saksan keisarin alaisuudessa vuoteen 1911 asti. Verailles´in rauhassa vuonna 1919 Elsas-Lothringen palautettiin Ranskalle, jolta Saksa oli sen 1870-71 sodassa riistänyt.

 

Valtakunnankanslerin virka

Keisarikunnan todellinen johtaja oli aluksi Saksan valtakunnankanslerina vuodesta 1871 alkaen ja samalla Preussin päämisterinä vuodesta 1862 asti toiminut Otto von Bismarck. Hänen valtakautensa kesti vuodet 1871-1890 eli Vilhelm II:n vallassaolon alkupuolelle 20.3.1890 asti.

Hänen jälkeensä tulleet henkilöt eivät olleet historian kirjoituksen kannalta merkittäviä, sillä keisari Vilhelm II halusi hallita itse. Valtakunnankaslereina ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat: 

- Leo von Caprivi,

- Chlodwig zu Hohenlohe-Schillingsfürst,

- Bernhard von Bülow ja

- Theobald von Bethmann Hollweg 13.7.1917 asti.

 

Saksan keisarikunta

Valtiopäivät (Reichstag) olivat Saksan valtakunnan parlamentti vuodesta 1871 alkaen. Sen jäsenet valittiin yleisillä vaaleilla, mutta niihin saivat osallistua vain yli 25-vuotiaat miehet. Aluksi sinne valittiin 382 edustajaa, mutta vuodesta 1874 alkaen 397 edustajaa. Valtiopäivät muodostivat periaatteessa parlamentin ensimmäisen kamarin ja sillä oli suhteellisen paljon valtaa. Varsinaista parlamentarismia ei kuitenkaan noudatettu eli maan hallituksen ei tarvinnut nauttia sen luottamusta.

Toisena kamarina toimi Saksan keisarikunnan aikana Liittoneuvosto (Bundesrat). Liittoneuvosto oli lakiasäätävä elin, jossa olivat edustettuna kaikki keisarikunnan osavaltiot. Se muodosti parlamentin toisen kamarin valtiopäivien rinnalla. Valtiopäivätalo valmistui vuonna 1894 Berliinissä valtiopäivien istuntopaikaksi. Talon suunnitteli arkkitehti Paul Wallot.

Valtionpäämiehenä toimi Preussin kuningaskunnan kuningas, joita ehti olla kolme eri henkilöä: Vilhelm I, Fredrik III ja Vilhelm II.

Seuraavassa on 3 valokuvaa. Jatketaan niiden jälkeen. 

Saksan valtiopäivätalo Berliinissä 1890-luvulla. Kuvan lähde on Wikiwand.com.

Saksan Keisarikunta vuodesta 1871 alkaen. Preussi on väriltään sininen. Kuvan lähde on Wikimedia.org.

Otto von Bismarck. Kuvan lähde on peoplequiz.com.

Valtakunnankansleri Otto von Bismarck

Preussin kuningas Vilhelm I nimitti Bismarckin Preussin pääministeriksi ja ulkoministeriksi vuonna 1862. Heti pääministerikauden aluksi käynnistyi poliittinen taistelu armeijan uudistamiseen käytettävistä rahoista. Valtansa huipulla oleva Bismarck käyttäytyi usein muita ihmisiä kohtaan hyvinkin sietämättömästi. Keisari Vilhelm I huokaisi usein että ei ole helppoa olla keisarina tuollaisen kanslerin alaisuudessa.

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin vuonna 1869. Sen kannatus vaaleissa nousi tasaisesti vuodesta1871. Bismarck kohteli heitä ankarasti. Hänen ajamansa vuoden 1878 laki kielsi sosiaalidemokraattisen puolueen, riisti sen jäseniltä muut kansalaisoikeudet paitsi äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Lain nojalla vangittiin 1 500 henkilöä, 800 henkilöä karkotettiin kotipaikkakunnaltaan ja 1400 kirjoitusta takavarikoitiin. Taistelu sosiaalidemokraatteja vastaan oli lopulta hyödytön. Liike kasvoi vuosi vuodelta.

Vuonna 1879 Bismarck teki sovinnon keskustan kanssa ja alkoi kehittää uutta talouspolitiikkaa. Vapaakauppa hylättiin ja laadittiin joukko suojatulleja. Suurteollisuutta ja pankkitoimintaa kehitettiin. Uusi talouspolitiikka hyödytti junkkereita sekä suurporvaristoa.

Sosiaalilainsäädännöllä Bismarck mahdollisti sen, että työväenluokka alkoi tuntea sympatiaa valtiovaltaa kohtaan. Työväenluokasta saatiin näin liittolaisia taistellessa liberalismia ja sosialismia vastaan. Rauhalliset olot tuotantolaitoksissa varmistaisivat myös talouskasvun.

Bismarckin oma poika Herbert von Bismarck oli ensin lähetystöneuvoksena Lontoossa 1882-1884 ja Pietarissa 1884. Sitten hän oli lähettiläänä Haagissa 1884-1885. Sen jälkeen hän toimi ensin vähän aikaa ulkoministeriön alivaltiosihteerinä ja sitten Saksan ulkoministerinä vuosina 1886-1890.

Ulkopolitiikassaan Bismarck pyrki siihen, että mahdollisimman moni valtio liittoutuisi Saksan kanssa. Hän tähdensi, että Saksa ei saa joutua tilanteeseen, missä se on vihamielisten valtioiden saartama. Läheisimmäksi välit muodostuivat Itävallan kanssa ja maat solmivat puolustusliiton vuonna 1879. Välit Venäjään alkoivat samaan aikaan viiletä.

 

Keisari Vilhelm II:n toiminta

Keisari Vilhelm I kuoli 91-vuotiaan 9.3.2888, jolloin hänen poikansa Fredrik III julistettiin keisariksi. Uusi keisari erotti konservatiivisen sisäministerin Robert von Puttkamerin. Tätä tekoa pidettiin iskuna Bismarckin politiikalle ja osoituksena keisarin uudesta linjasta.

Fredrik kuoli hallittuaan 99 päivää vaikeaan sairauteen. Nuori kunnianhimoinen Vilhelm II sai kruunun. Uusi keisari pakotti heti Bismarckin eroamaan. Hän hoiti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse. Vilhelm II ei ollut Bismarckin tapaan taitava diplomaatti. Jälleenvakuutussopimusta Venäjän kanssa ei uusittu. Ranska sen sijaan liittoutui Venäjän kanssa 1894.

Vuodesta 1898 alkaen Saksa laajensi siirtomaitaan Itä-Afrikassa. Amiraali Alfred von Tirpitz aloitti ohjelman sotalaivaston rakentamiseksi samana vuonna. Se merkitsi suoraa uhkaa Yhdistyneen Kuningaskunnan meriherruudelle.

Vilhelm II teki erittäin aktiivisesti vierailuja Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maihin. Lisäksi hän purjehti kesäisin viikkokausia. Hän oli uskonnollinen ja konservatiivinen perheenisä. Hallitsijahuoneella ja myös Vilhelm II:lla oli ystävälliset suhteet myös juutalaisväestöön. Niinpä Vilhelm II:n aikana juutalaisille avattiin Saksassa mahdollisuus upseerinuraan.

Seuraavassa on 3 valokuvaa. Jatketaan niiden jälkeen musiikin aiheella. 

Saksan keisari Wilhelm II. Kuvan lähde on Wikipedia.

Deutsche Oper Berlin -oopperatalo vuonna 1912. Kuvan lähde on Wikipedia.

Gewandhaus Leipzigissa vuonna 1900. Kuvan lähde on Wikipedia.

Saksan musiikkielämän rakennuksia

Tarkastellaan ensin konsertti- ja oopperarakennuksia, joita on olemassa vielä nykyisessä Saksassa. Omana aikaan ne olivat tietysti tärkeitä rakennuksia musiikille. Uudelleen rakennettuina ja muuttuneina niitä käytetään edelleen.

1. Chemnitzin oopperatalo

Se on rakennettu vuosien 1906 ja 1909 välillä arkkitehti Ferdinand Richard Möbiuksen suunnitelmien pohjalta. Vuosina 1988-92 rakennus restauroitiin alkuperäiseen muotoonsa.

2. Deutsche Oper Berlin -oopperatalo

Se sijaitsee Charlottenburgin kaupunginosassa läntisessä Berliinissä. Vuosina 1911-12 rakennettiin oopperatalo nimeltään Deutsches Opernhaus arkkitehti Heinrich Seelingin suunnitelmien pohjalta. Se avattiin 7.11.1912 Beethovenin teoksella Fidelio. Rakennus tuhoutui 2. maailmansodassa. Uuden rakennuksen työt aloitettiin 1957. Uudelleen rakennettu oopperatalo avattiin 24.9.1961.

3. Gewandhaus, konserttitalo Leipzigissa

Ensimmäinen konserttisali tehtiin 1781 suunnittelijana Johann Carl Friedrch Dauthe, Toisen, jossa oli kaksi salia, suunnitteli Martin Gropius ja se avattiin 1884. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen rakennuksen tilalle rakennettiin kolmas konserttitalo, joka avattiin 1981.

4. Hampurin valtionooppera

Alkuperäinen rakennus valmistui vuonna 1827. Rakennuksen suunnitteli Carl Ludwig Wimmel. Uusi Gerhard Weberin suunnittelema talo rakennettiin sen tilalle vuosina 1953-55 ja uusi talo remontoitiin 2002-2005.

5. Konzerhaus Berlin

Berliinin konserttitalo sijaitsee Mitten kaupunginosassa. Alkuperäinen rakennus tehtiin vuosina 1818-21, mutta se tuhoutui tulipalossa 1817. Sen tilalle tehty rakennettu talo toimi teatterina nimellä Berliner Schauspielhaus. Toisessa maailmansodassa tuhoutumisen jälkeen talo jälleenrakennettiin ja avattiin vuonna 1984 konserttitalona.

6. Mariankirkko Neubranbergissa, konserttisali

Kirkon rakennutti Brandenburgin rajakreivi Juhana I vuonna 1298. Sitä uudistettiin vuosina 1832-1841. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen kirkon tilalle päätettiin tehdä konserttisali ja taidegalleria. Konserttisalin avajaiset olivat vuonna 2001.

7. Semperoper, ooppera ja konserttisali Dresdenissä

Tyyliltään uusbarokkia edustava rakennus sijaitsee Elbe-joen rannalla. Oopperatalo on nimetty suunnittelijansa Gottfried Semprin mukaan, jonka johdolla se valmistui vuonna 1841. Tulipalon 1869 vuoksi oopperatalo jouduttiin rakentamaan uudelleen valmistuen 1878. Perusteellisen uudelleenrakentamisen jälkeen Semperoper avattiin uudelleen vuonna1985.

8. Staatsoper Unter den Linden, ooppera ja konserttisali Berliinissä

Se on Saksan pääkaupungin vanhin oopperatalo. Preussin kuningas Fredik II Suuri rakennutti alkuperäisen oopperatalon 1741. Se paloi maan tasalle 1843. Uusi Carl Gotthard Langhansin suunnittelema oopperarakennus rakentamisen jälkeen otettiin käyttöön. Toisen maailmansodan jälkeen se uusittiin vuosina 1952-1955 ja restauroitiin laajalti 1983-1986.

 

Saksalaisia klassisen konserttimusiikin säveltäjiä

1. Albert Becker (1834-1899) myös viulisti, sinfonioita, kamarimusiikkia, laulumusiikkia, kirkkomusiikkia

2. Ludwig van Beethoven (1779-1827) myös pianisti, muutti Wieniin, sinfonioita, konserttoja, kamarimusiikkia, pianomusiikkia, 2 messua, 1 ooppera

3. Johannes Brahms (1833-1897) Berliinin taideakatemian jäsen, myös pianisti, sinfonioita, konserttoja, kamarimusiikkia, pianomusiikkia, laulumusiikkia

4. E. T. A. Hoffmann (1776-1822) myös kirjailija, näyttämömusiikkia, pianomusiikkia, laulumusiikkia, 1 sinfonia

5. Engelbert Humperdinck (1854-1921) myös musiikin opettaja, orkesterimusiikkia, kamarimusiikkia, 1 ooppera, laulumusiikkia

6. Friedrich Kuhlau (1786-1832) myös pianisti, muutti Tanskaan 1810, kamarimusiikkia, pianomusiikkia, huilumusiikkia, oopperoita

7. Felix Mendelssohn Bartholdy (1809-1857) myös kapellimestari, sinfonioita, näyttämömusiikkia, pianomusiikkia

8. Max Reger (1873-1916) myös urkuri ja pianisti, kamarimusiikkia, kuoromusiikkia, urkusävellyksiä

9. Robert Schumann (1810-1856) aikakausilehden perustaja, vaimo pianisti Clara Schumann, sinfonioita, konserttoja, kamarimusiikkia, pianomusiikkia, laulumusiikkia, 1 ooppera

 

KIRJALLISUUTTA:

Rober Cole: Saksa, Traveller´s History (2018).

J. R. von Salis: Uudemman ajan maailmanhistoria 1, Bismarckin johtoasema Euroopassa (1965).

Oiva Talvitie ja Kari Rydman: Sävelten maailma - Musiikinkuuntelijan tietoteos (1956).

 

MUITA LÄHTEITÄ:

On käytetty internetin Wikipediaa ja Googlen hakukonetta monien tietojen ja yksityiskohtien keräämiseen.