Runoilija Sirkka Turkka

Eino Tienari    13.7.2021

 

Sirkka Turkka syntyi Helsingissä 2. helmikuuta 1939. Hän kuoli lokakuussa 2021. Hän oli siis 82-vuotias. Hänen isänsä oli majuri Josef William Turkka ja äiti oli kanslisti Elsa Mirjam. Runoilija Turkka pääsi ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta vuonna 1962.

Sirkka Turkka on työskennellyt Helsingin kaupungin kouluvirastossa, lomasijaisena Auroran sairaalan kirjastossa, työssä Nikkilän sairaalan kirjastossa, Espoon tallissa tallimestarina ja hevosten hoitajana Honkolan kartanossa Urjalassa. Vapaa kirjailija hän ollut vuodesta 1974.

Kirjailija on kertonut omin sanoin urastaan teoksessa ”Miten kirjani ovat syntyneet, osa 4”, WSOY 2000, seuraavasti:  " Kun ajattelen kirjoittamista, en tiedä mistä se tuli… Minä luulen, että sen puolitoista vuotta Täbyssä ja Ypäjällä olin niin selkä seinää vasten, että jokin väylä täytyi löytyä, ja onhan se totta, ettei hevosäijien kanssa mitään verbaaliakrobatiaa harjoiteta. Voi olla, että puhumattomuus oli työntämässä minua seinää vasten kirjoittamaan. "

Jukka Koskelainen kirjoittaa Sirkka Turkan kokoomateoksen ”Runot 1973-2004” esipuheessa näin:  " Kun kirjoitan Sirkka Turkan tuotannosta, aloitan tunnustuksella, jota en ole aiemmin tehnyt. Kun luen Turkan runoja, mieleni täyttää sekava kimppu kuvia. En aluksi keksi yhtään lausetta, joka jäsentäisi tuota kimppua. Kuvat vilistävät päässäni, tavoitan runojen rytmin. Pystyn aistimaan runot ja niiden mieleeni iskostamat maisemat suorastaan fyysisesti, omassa ruumiissani, mutta en osaa selittää kokemaani. On kuin olisin joutunut väkevän kymin vietäväksi tai oikullisen puhurin tempaamaksi: nautin tunteesta, mutta sen kuvaaminen vie aikansa ja vaivansa. "

Hän on yksi arvostetuimpia ja luetuimpia nykyrunoilijoitamme. Hänen tekstejään on myös käännetty useille kielille. Hänen saamiaan palkintoja ovat mm.:

      Tanssiva karhu -palkinto runoteoksesta ”Sielun veli” 1994,

      Nuori Voima -palkinto 2009,

      Aleksis Kiven palkinto elämäntyöstä 2005,

      Tammen tunnustuspalkinto 2002,

      Eino Leinon palkinto 2000,

      Valtion kirjallisuuspalkinto 1980 ja 1984,

      Kirjallisuuden Finlandia-palkinto 1986 runoteoksesta ”Tule takaisin, pikku Sheba”.  

Sirkka Turkka sai merkittävän ruotsalaisen kirjallisuuspalkinnon, Tranströmer-palkinnon vuonna 2016. Kuvan lähde on lansi-uusimaa.fi.

                        Sirkka Turkan runoja

 

Nämä kaksi ensimmäistä runoa ovat kokoelmasta ”Huone avaruudessa”:

ANGELIUS

Tummansinistä, tunteellista. Katulyhtyjen teriöt punertuu.

Hämärä putoo kuin laskuvarjon silkki,

sen poimussa nälkäinen dyykkaa haljenneen tomaatin,

      koira kalvaa laulavaa luuta,

kulkee nainen paisuvan vatsansa takana:

kaksi elämää ja roskasanko

sisäpihan poikki.

 

KOLME SISARTA

Aamukylmästä jäykkä sanomalehti

ja painomusteen synkkä tuijotus.

Kahvikupista nousee höyry,

korkkimatossa halkeama leviää

      seinästä seinään

kuin surullinen hymy.

 

Unet liimataan kulmistaan

vanhaan albumiin.

Iltaan on

kokonainen päivä.

 

3. runo on kokoelmasta ”Tulin tumman metsän läpi”:

 

Autuaita ovat hengellisesti köyhät, haavoittuneet.

    Viisaus tulee vasta viisi metriä myöhemmin.

        Herra, jos Sinä olisit ollut täällä,

            ei veljeni olisi kuollut.

Syvyydestä minä huudan Sinua Herra, kuule kun

    minun huutoni huutaa. Sinua vastaan olen

rikkonut, minun syntini, siirrä ne itään,

    älä länteen. Iankaikkisesta iankaikkisuuteen.

Jeesus, veljemme, itkee yhä surevien kanssa.

    Sanoo sen viimeisen sanan, antakaa hänen jo mennä.

        Ei mitään outoa tekstiä, ei kuin kuvastimesta.

            Vaan kasvoista kasvoihin.

 

4. runo on kokoelmasta ”Tule takaisin, pikku Sheba”:

 

Satulahuoneen lattialle on unohtunut

    punainen yksinäinen lenkkitossu.

Tallikäytävän puolivälissä kukko huomaa sen

    ja pysähtyy: ei voi olla totta,

se voihkaisee, mikä tipu,

              tosi freneettinen ämmä,

    stukko-ihoinen madonna.

lihalaiva läskipurjein.

Eikä jalat ulotu edes puolisääreen

    näillä kurjuuden kukkuloilla,

    myrkkyä pyrstössä, hunajaa.

    Sitten se alkaa hurjan rynnistyksen.

Ja minä näen jo silmissäni parven

    piipittäviä vaaleanpunaisia lenkkareita

            kellä jaloissa kannukset,

    kellä päässä kirjava sulkahattu.

 

5. runo on kokoelmasta ”Mies, joka rakasti vaimoaan liikaa”:

 

Kielellä sätkän maku, aistit turtana turhasta murheesta,

surusta, jota ei koskaan kokonaan kanna, ei hallitse.

Meni siis tämäkin talvi,

paras vuodenaika, niin vailla toivoa.

Nojaten pöytään käsissä aivojen maljakko, korvien suhina,

ympärillä hiljaiset yöt, joihin kilahtaa vain

eläinten puhdistautumisen äänet.

Kun talorukka painautuu lähemmäs, sähkö sanoo: zip zip,

naapuri on kännissä ja laulaa. Tai itse on kännissä ja laulaa.

Kun taivas tulee totisena, täynnä myrskyä

tai sen peittää yksi ainoa tähti.

Meni miettiessä: kitara vai viulu, viulu vai kitara,

espanja vai esperanto.

Talven lapsi, talven oma,

syntyy talvella ja kuolee talveen eikä edes elä pitkään.

Kulkee vain yön täplittämää polkuaan kuin mielen hoiperrus,

kaivautuu lopulta lumeen

ja muuttuu kertomukseksi.

Sirkka Turkka koiransa kanssa. Kuvan lähde on mynewsdesk.com.

6. runo kertoo lemmikkikoiran kuolemasta ja on kokoelmasta “Niin kovaa se tuuli löi”:

 

Tuffe makaa juhannusruusun alla.

      ja kiltti Tuppu, Gunilla Rosa, syöpä

räjäytti sen pehmeän suuren tassun luut,

      ranne hajosi tähtitaivaaksi,

sen näki heti sen naamasta ja röntgenkuvasta.

 

Makasin sen ruumiin päällä ja huusin.

      Pistin hyasintin sen poskea vasten,

valkean hyasintin mustaa poskea vasten,

            matkaa varten.

Kun hyvä lähtee tästä maailmasta,

            sitä vain huutaa.

--------

 

         Sirkka Turkan julkaisemat runokokoelmat:

Huone avaruudessa 1973

Kaunis hallitsija 1981

Mies, joka rakasti vaimoaan 1979

Minä se olen 1976

Niin kovaa se tuuli löi 2004

Nousevan auringon talo 1997

Sielun veli 1993

Tule takaisin pikku Sheba 1986

Tulin tumman metsän läpi 1999

Vaikka on kesä 1983

Voiman ääni 1989

Yö aukeaa kuin vilja 1978

 

          Romaanit ja novellit:

Impromptu isoisälle, jota ei ollut (osana teosta "Novellin vuodenajat") 1987

Mihin me taas jäimmekään (osana teosta ”Suomalaisen novellin parhaat”) 1980

Valaan vatsassa 1975

 

         Kokoomateokset:

Teokset 1973-1983, Tammi 1985

Runot 1973-2004, Tammi 2005