Kuva 1. Paavo Haavikon runoteoksen kansi 1966. Kuvan lähde on vuodatus.net.

Kirjailija Paavo Haavikon runoja

Eino Tienari     16.2.2022

Tässä on 8 runoa luettavaksi. Koska en löytänyt Paavo Haavikon tuotannosta tarpeeksi hyviä lausuntavideoita, ne oli parasta jättää kokonaan pois. Istukaa ja lukekaa sellaisen kirjoittajan runoja, joita tunnetaan ehkä vähemmän kuin monia muiden runoilijoiden runoja.

Nämä runot olen valinnut itse luettuna kokonaan läpi täydellisen ”Kootut runot”-kokoelman. En ollut tutustunut aikaisemmin Haavikon runotuotantoon. Menetelmäni oli kirjoittaa lukiessani vihkoon kiinnostavan runon nimi ja sivu. Näistä tein sitten lopullisen valinnan niistä 8 runosta, jotka ovat tässä. Ne on valittu tarkoituksella runoilijan eri aikakausilta.

 

Runo 1 kokoelmasta ”Tiet etäisyyksiin”, 1951 (Tämä runokokoelma on ostettavissa äänikirjana vuodelta 2011. Sen lukijana on Kalle Holmberg.):

 

AURINGONKUKKIA-runoista ensimmäinen

 

Joskus on lähdettävä ja oltava valmis

      ja sidottava paperinsa yhteen

vietäväksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,

joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,

ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.

 

Puhutaan monista muutoksista,

mutta tämän ainoan haluaisin väistää

ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

 

hyödyttömiin päiviin,

jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä

ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,

 

ja palata viileydessä autioihin taloihin,

joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,

mutta moni päivä ennallaan ja entisen kaltainen.

 

Runo 2 kokoelmasta ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, 1966:

 

              LYHYT VUOSI-runoista neljäs

 

Sytytän kynttilät talvisten krysanteemien kahta puolta.

      Minä näen, että sinä lasket sormilla, sormet koholla, kuukausia.

Minä tiedän, mitä sinä lasket.

      Sinä sanoisit siitä kohta.

Sormet, jotka tekevät sinut oveksi ovat nyt

      noin abstraktissa työssä.

Lyhyt vuosi, niin lyhyt, että vuoden kuluttua

      sinulla on sylissäsi kolmen kuukauden ikäinen lapsi,

tai niin kuin miehen elämä, vuosi, ja jo toiset lumet

      on satanut ilman, että hän on tehnyt niihin jälkiä.

Kuolema tulee miehelle äkkiä. Nainen tekee kuolemaansa

      vähin erin, tekee lapsia,

ja hänen onnensa on kuolla ennen heitä.

Kun hän itkee lasta, ovat ääni ja liha yhtä.

 

Runo 3 kokoelmasta ”Viiniä, kirjoitusta”, 1976:

 

   Yhtä usein, kuin juomisen,

   sanon että tämä

   viimeinen

   runo

   en kirjoita enää en jaksa en tahdo

   en viitsi en osaa

   toistan

   niin kuin jumala kaikki tyhmyytensä

   byrokraatti

   aina ja silti, en osaa

   lopettaa,

   lopetan, yhtä usein, kuin alan,

   juodakin,

   joka, päivä, ilta.

 

Lyhyitä runoja 4 kokoelmasta ”Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä”, 1987:

 

      -  Kaiken yötä mustarastas laulaa

                  vaikenemalla.

       -  Häivähtää kesä ohitse niin kuin nainen.

                  Satavat kukat siemenet Ja lumi.

       -  Paremmin levollisemmin nukkuu se mies

                  jonka veri on

                 muuttunut kirjoitukseksi. 

 

Kuva 2. Paavo Haavikon ja Ritva Rainion häät 1971. Kuvan lähde on is.fi.

Runo 5 kokoelmasta ”Toukokuu, ikuinen”, 1988:

 

   Runous ei ole vuodenaika

         eikä sää

         vaan ilmasto,

   ei paikka eikä maisema vaan

         yleispätevä talous ja historia

   yhdessä talossa.

         Elämää enempi intohimo.

   Niin muurattu, että niin monesta

         kuin se on muurattu

         se on saumatonta.

   Saumat ovat kaikki näkyvissä,

         erilliset kivet yhtä paatta.

 

Runot 6 ja 7 kokoelmasta ”Talvirunoja”, 1990:

  

              Vanhuudesta

 

Vanhuus tuli yllätyksenä,

      niin myös sille, joka aina on

      ollut vanha.

Kuolema ei ole luissa vaan lihassa.

     Tämä turhaan pitkän kuolemattomuuden aika.

-----

              Hyvää viiniä, melkein

 

Viiniä on yhtä monta lajia kuin päätä.

      Puoliksi lapsi, täysikasvuinen

                  nainen

lantio tyhjän panttina eikä vielä

                  vanhus.

Miten hyvä muisti, että hän muistaa

olla joka hetki yhtä kaunis.

      Varastin hänen silmänsä.

Hymyn hän kätki, jonnekin, jotakin varten,

      ehkä maahan.

 

Runo 8 kokoelmasta ”Puiden yhdenvertaisuudesta”, 1993:

 

Puiden koko elämä on informaatiota, mikä ei

            tarkoita juoruilua

eivätkä ne urheile eivätkä laula tai marssi.

Kun tuulisella paikalla kasvanut mänty

            on kelottunut

näkyy sen elämä lävitse, neulasitta,

            kuoretta, keväättä, syksyttä.

 

LÄHDEKIRJA

Paavo Haavikko: Kootut runot (Teos, 2014),

864 sivua