Kuva 1. Jääkäripataljoonan katselmus Vaasassa 26.2.1918. Kuvan lähde on yle.fi.

Suomen sisällissodan taisteluja 1: Sodan alkuosa

Eino Tienari     15.9.2022     (päivitetty uudella kuvalla 17.9.)

 

           Johdanto

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimia olivat ”valkoiset” joukot (suojeluskunnat, jääkärit, asevelvolliset ja vapaaehtoisesti värväytyneet). Suomen kansanvaltuuskunnan asevoimia oivat ”punaiset” joukot (Punainen Kaarti, aseistamattomat työläiset ja jonkin verran venäläisiä sotilaita ”bolševikkeja”).

Tässä kirjoituksessa käydään läpi eräitä tärkeitä taisteluja eri puolilla Suomea tämän sisällissodan alussa. Sitä ennen kerrotaan taustatietoja näille tapahtumille. Kirjoituksen seuraavissa osissa kerrotaan tapahtumista tämän sisällissodan kestäessä ja sodan lopussa.

          Tapahtumia ennen taisteluiden alkua

Venäjällä bolševikit, joita kutsuttiin myöhemmin kommunisteiksi, kaatoivat Vladimir Leninin johdolla Aleksandr Kerenskin johtaman väliaikaisen hallituksen (Venäjän aikaan) lokakuun vallankumouksessa (Suomen aikaan) 7. marraskuuta 1917. Suomi julistautui sen jälkeen itsenäiseksi 6. joulukuuta, minkä asian Lenin ja Venäjän Kansankomisaarien neuvosto tunnustivat 31. joulukuuta.

Järjestysvallan ja oman armeijan puuttuminen Suomesta oli yksi ratkaiseva tekijä sisällissodan syttymiselle. Sosialistien eli SDP:n sisällä päätösvalta siirtyi maltilliselta enemmistöltä suoraa aseellista toimintaa kannattaville miehille.

Helsingissä Suomen suojeluskuntien johtoon nimettiin aiemmin Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheim. Hän saapui Suomeen 18. joulukuuta 1917.

P. E. Svinhufvudin senaatti, joka oli itsenäisen Suomen ensimmäinen hallitus, nimitti Mannerheimin 15. tammikuuta 1918 ensin sotilaskomitean (itsenäisyysaktivistien järjestön) puheenjohtajaksi ja 26. tammikuuta hallituksen joukkojen eli valkoisten ylipäälliköksi.

Pohjanmaalla oli 27. tammikuuta 1918 suojeluskuntalaisia mukana vapaaehtoisina noin 18 000 miestä. Koko maassa heitä oli yhteensä noin 40 000.

SDP:n puolueneuvosto kokoontui 23. tammikuuta 1918. Kokouksessa puolue taipui punakaartilaisten vaatimukseen täydentää puoluetoimikuntaa äärimmäisen vasemmiston edustajilla. Puoluetoimikunta asetti keskuudestaan toimeenpanevan komitean, joka ryhtyi välittömästi valmistelemaan aseellista vallankumousta. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 28. tammikuuta alkaen oli entinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner. Se oli sisällissodassa punaisen puolen hallitus.

Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä venäläiset aseistivat punakaartit Helsingissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Punakaarteihin kuului tässä vaiheessa noin 30 000 aseistettua suomalaista miestä.

          Vaasan valtaus

Vaasan valtaus oli 28. tammikuuta 1918 tapahtunut operaatio, jossa valkoiset valtasivat Vaasassa toimineet venäläiset varuskunnat ja ottivat kaupungin hallintaansa. Eversti Martin Wetzerin johtamat suojeluskuntalaiset saivat Vaasassa sijainneet 6 venäläistä kasarmia haltuunsa lähes kokonaan ilman vastarintaa.

Suurin osa venäläisistä upseereista oli valkoisten venäläisten puolella, koska he eivät kannattaneet Venäjällä valtaan noussutta uutta bolševikkihallitusta. He eivät siksi ryhtyneet johtamaan joukkojensa puolustusta. Lisäksi he olivat tapahtuman alkaessa juhlimassa eräässä hotellissa. Jonkin verran oli kuitenkin venäläisten vastarintaa ja siksi aseiden käyttöä molemmin puolin.

Vallatut kasarmit olivat kaksi Palosaaren kasarmia, Vaskiluodon tykistökasarmi, Rantakadun kasarmi, Raastuvankadun kansakoulu ja Aleksanterintori. Venäläisten valtuutetut allekirjoittivat neuvottelujen jälkeen antautumissopimuksen, jonka mukaan koko Vaasan venäläinen varuskunta antautuu ja luovuttaa sekä aseensa että ampumatarvikkeensa suojeluskunnalle.

Suomalaisia kaatui Vaasassa vain 2. Venäläisten tappiot olivat arviolta 15 - 19 miestä. Lisäksi ammuskelussa kuoli 4 siviiliä.

          Jääkäripataljoonan tulo Suomeen

Saksassa koulutettujen jääkärien 85 miehen etujoukko saapui Vaasan Veitsiluotoon 18. helmikuuta kahdella laivalla, joista toinen oli jäänmurtaja Sampo. Toinen niistä oli matkustajalaiva Arcturus. Seuraavana päivänä joukolle pidettiin ensin paraati ja sitten heidät hajautettiin kouluttajiksi parhaillaan perustettaviin sotilasyksiköihin.

Jääkärien pääjoukko oli 700 miestä. He saapuivat Vaasaan 25. helmikuuta kolmen vuoden kuluttua siitä, kun ensimmäiset vapaaehtoiset olivat saapuneen Lockstedtin leirille Saksaan. Viimeisen kerran pataljoona oli koossa Vaasan torilla 26. helmikuuta 1918.

           Kokkolan valtaus

Kokkolan valtaus tapahtui 29. – 30. tammikuuta 1918. Keski-Pohjanmaalta kootut suojeluskuntalaiset tekivät aluksi epäonnistuneen hyökkäyksen Kokkolassa toimineeseen venäläiseen varuskuntaan. He saivat kuitenkin kaupungin haltuunsa seuraavana päivänä, kun venäläiset antautuivat neuvottelujen jälkeen.

Taistelun aikana 29.1. sai surmansa 3 suojeluskuntalaista ja 4 venäläistä. Lisäksi venäläisten partio surmasi myöhemmin vielä yhden suojeluskuntalaisen. Suomalaisten hyökkäystä johtanut Saksassa koulutettu jääkäri Johan Karlsson sai surmansa. Kokkolan punakaarti ei osallistunut sotatoimiin, mutta satoja työväenjärjestön jäseniä vangittiin kuitenkin valtauksen jälkeisenä päivänä.

          Oulun valtaus

Oulun valtaus ratkaistiin taistelussa, joka käytiin 3. helmikuuta 1918. Taisteluihin osallistui valkoisten puolella 300 suojeluskuntalaista Oulusta. Niitä avustamaan lähetettiin ensin 700 lähinnä eteläpohjalaista sotilasta ja niiden lisäksi eräitä muita joukkoja. Punaisilla oli noin 600 miestä, jotka saivat aseistusta ja muuta tukea paikalliselta venäläiseltä varuskunnalta. Niiden lisäksi varuskunnassa oli noin 1200 venäläistä sotilasta. Venäläiset sotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita taisteluihin, lähinnä he vain odottivat kotiinlähtöä.

Suojeluskunnan piiripäällikkönä toimi Vilho Nenonen. Mannerheimin kehotettua koko Pohjanmaata riisumaan venäläiset aseista alkoi myös Oulun suojeluskunta valmistautua linnoittautumalla tuomiokirkon ympäristöön Pokkitörmälle.

Suojeluskunta vaati Intiön kasarmialueella olevia venäläisiltä aseiden luovuttamista ilman ehtoja. Venäläiset eivät kuitenkaan tähän suostuneet, vaan antoivat aseita punakaartille niin, että punakaarti nousi aseistukseltaan suojeluskuntaa selvästi vahvemmaksi. Suojeluskunta oli tilanteessa heikompia osapuoli ja pyysi siksi Mannerheimilta apua.

Punakaarti sai venäläisiltä lisää aseita ja 2. helmikuuta se illalla aloittia hyökkäyksen suojeluskunnan tukikohtaa vastaan yrityksenä eliminoida heidät ennen kuin Mannerheimin lähettämä avustusretkikunta pääsisi mukaan taisteluihin. Taistelu jatkui koko yön, mutta punaiset eivät päässeet lähellekään suojeluskunnan tukikohdan valtaamista.

Aamulla 3. helmikuuta punaiset joutuivat keskittämään voimiaan saapunutta avustusretkikuntaa vastaan. Retkikuntaa johti ratsumestari Hannes Ignatus. Heillä oli käytössään myös 2 tykkiä ja 14 konekivääriä. Kello 9 aamulla ammuttiin Oulussa itsenäisen Suomen tykistön ensimmäiset tykinlaukaukset. Ammukset osuivat maaliinsa ja tulitusta jatkettiin pitkin päivää.

Aamupäivän aikana valkoiset levittäytyivät monissa eri osastoissa kaupunkiin. Kiivaimmat taistelut käytiin työväentalosta, jonne suurin osa punakaartilaisista oli vetäytynyt ja linnoittautunut. Valkoiset tulittivat konekivääreillä työväentaloa joka suunnalta. Iltapäivällä nostivat punaiset valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Kasarmin venäläisten kanssa käytiin neuvotteluja ja niissä sovittiin tulitauosta.

Venäläisiä vankeja oli noin 1000 ja punakaartilaisia vankeja noin 500. Venäläiset palautettiin kotimaahansa sisällissodan jälkeen. Punavangit pidettiin tilapäisissä säilöissä, kunnes maaliskuussa kaikki vangit siirrettiin Raattiin vankileiriin, venäläisten rakentamiin parakkeihin.

Valkoisia kuoli taisteluissa enemmän punaisten joukkojen tarkka-ampujien vuoksi. Suojeluskuntalaisia ja muita valkoisia kuoli 33, mutta punaisia vain 26.

Kuva 2. Oululaisia ja torniolaisia punakaartilaisia keväällä 1918. Kuvan lähde on Museovirasto ja parhi.fi.

Kuva 3. Suojeluskunnan taistelijoita Torniossa vuonna 1918. Kuvan lähde on Lapin Kansa.

          Tervolan taistelu

Tervolan taistelussa 2. helmikuuta valkoiset pysäyttivät Rovaniemelle matkalla olleen punaisten junan. Samalla Tornion, Kemin ja Oulun punakaartilaiset jäivät valkoisten joukkojen väliin.

Venäläisten sotajoukkojen poistuttua Rovaniemeltä 27. tammikuuta, he myivät aseensa suojeluskuntalaisille. Rovaniemen punakaarti päätti hakea lisää aseistusta Kemistä, tarkoituksenaan sen jälkeen palata valtaamaan kaupunki. Kemin ja Rovaniemen punakaartit eivät Tornion punakaartin tavoin osallistuneet Oulun puolustamiseen, vaan suuntasivat kohti Rovaniemeä. Matkalla oli tarkoitus vallata myös Tervola. Kemistä lähti matkaan noin 160 punakaartilaista, joilla kuitenkin oli vain 70 kivääriä.

Tervolassa oli yhteensä noin 100 suojeluskuntalaista ja 10 jääkäriä. Valkoiset päättivät katkaista radan Kaislajoen kohdalla, noin puoli kilometriä ennen Tervolan rautatieasemaa. Yllätys onnistui, kun iltahämärässä 10 vaunun junalla ajettiin suoraan ansaan, mutta punaiset saivat pysäytettyä junan ennen sitä. Vajaan puolen tunnin taistelun jälkeen punaiset joukot nousivat pimeän turvin uudelleen junaan, joka lähti peruuttamaan takaisin Kemin suuntaan.

Punaisia kuoli 11 ja lisäksi kuoli edellä junan kulkeneen veturin kuljettaja. Valkoiset eivät kärsineet miestappioita.

          Tornion taistelu

Tornion taistelu käytiin valkoisten ja venäläisten välillä 6. helmikuuta. Paikalliset punaiset eivät osallistuneet taisteluun, sillä merkittävä osa heistä oli siirtynyt tammikuun lopussa junalla Ouluun. Taisteluun osallistui valkoisten puolella jääkärikapteeni Friedel Jacobssonin johtama Kemin, Rovaniemen ja Tervolan suojeluskunnista muodostettu osasto.

Varsinainen taistelu käytiin klo 16.30 lähtien ja se kesti noin tunnin. Keskeisin taistelupaikka oli Tornion rautatieaseman ratapihan pohjoisosa. Radan kaarteessa oli venäläinen juna, josta vattiin tuli eteneviä valkoisia kohti. Venäläiset joutuivat antamaan taistelussa periksi. Pimenevässä illassa osa venäläisiä pakeni joen yli Ruotsiin. Rautatieaseman eteläpuolella Kemiin menevän maantien varressa käytiin vielä pari tuntia taisteluja, jotka päättyivät venäläisten antautumiseen.

Valkoisten puolella taistelussa kaatui 9 miestä. Kaatuneiden joukossa olivat taistelua johtaneet kaksi jääkäriä, mm. Jacobsson. Lisäksi haavoittui 9 miestä. Venäläiset menettivät taistelussa 9 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Seuraavana päivänä valkoiset ampuivat vielä 6 venäläistä ja venäläisiä tukeneen suomalaisen.

          Kuopion taistelu

Kuopion taistelu 5. - 8. helmikuuta käytiin Kuopion punakaarti ja valkoisten välillä. Valkoiset pyrkivät jo ennakkoon turvaamaan junaradan Pieksämäelle ja miehittivät rautatiesillat, Kuopion rautatieaseman ja puhelinaseman. Kuopion suojeluskunta oli 150 miehen vahvuinen. Sen johtajana toimi ratsumestari C. W. Malm. Heidän apunaan oli muutamia jääkäreitä. Valkoiset saivat Pohjanmaalta 1.2. illalla vahvistuksena 180 miestä ja lisäaseita. Valkoisten päävoimat ja johto olivat majoittuneet Kuopion lyseon rakennukseen.

Punaisten edustajana neuvotteluissa maaherran kanssa oli päätoimittaja Taavi Tainio. Kuopion punakaartiin kuului hieman alle 500 miestä ja se oli majoittunut sotilaskasarmin kivirakennuksiin. Heille oli toimitettu aseita Pietarista junalla.

Kotkakallion luona syttyi 5. helmikuuta taistelu, jossa tuli tappiota. Kun oli käynyt selväksi, ettei kasarmirakennuksia voitu vallata ilman tykistöä, oli valkoisten johto pyytänyt tykkejä avuksi. Tykit saapuivat junalla 7. helmikuuta. Punaiset yrittivät kaapata tuon junan, mikä johti tulitaisteluun. Taistelun ratkaisi valkoisten eduksi junaan sijoitettu konekivääri. Seuraavana päivänä piiritysrengas punaisten ympärillä kiristyi ja aloitettiin tykkituli hyvällä menestyksellä. Puolen päivän aikaan nousi valkoinen lippu kasarmilla antautumisen merkiksi.

          Keravan taistelu

Keravan taistelussa 31. tammikuuta valkoiset yrittivät vallata Keravan rautatieaseman punaisilta. Hyökkäyksen tarkoitus oli yrittää saada lennätinyhteys kenraali Mannerheimiin, jotta Itä-Uudenmaan suojeluskunnat saisivat tietoja tilanteesta muualla maassa ja toimintaohjeita. Haluttiin myös ottaa suojeluskunnan haltuun Keravan työväentalolla oleva asevarasto.

Itä-Uudenmaan suojeluskuntien ylipäällikkö Silfverhjelm jäi Porvooseen ja jääkäri Gunnar Stenbäck johti hyökkäystä. Aamuyöllä Nikkilää keskitettiin noin 500 miestä, joiden vahvistuksena oli 2 konekivääriä. Hyökkäys alkoi klo 7 aamulla. Punaisia oli vähemmän kuin valkoisia, mutta he olivat varustautuneet konekiväärein ja olivat valmistautuneet puolustukseen. Taistelu kesti pari tuntia, jonka jälkeen valkoiset keskeyttivät hyökkäyksen ja perääntyivät.

Hyökkäyksen tavoitteet eivät toteutuneet, mutta hyökkäys sitoi 4000 punaisten parhaita miehiä sotahommiin. Se helpotti valkoisia joukkoja muilla rintamilla.

Valkoisilta kaatui 5 miestä ja haavoittui 9. Vangeiksi joutui 4 miestä, jotka kaikki tapettiin. Punaisilla kaatui 6 miestä ja haavoittui 5.

          Kirkkonummen taistelu

Kirkkonummen taistelut käytiin 22. – 25. helmikuuta Kirkkonummella Sigurdsin kartanon ympäristössä. Osa Sigurdsin suojeluskuntalaisista majoittui lähistöllä sijaitseviin Ingelsiin ja Myllykylään. Kirkkonummen asemalta lähestyi useita punakaartien komppanioita. Suojeluskuntalaiset lähtivät niitä vastaan, mutta huomatessaan vihollisen ylivoiman kääntyivät nopeasti takaisin. Punaisten tykistö alkoi tulittamaan valkoisten asemia. Pääosa tykkitulesta suuntautui Sigurdsin kartanoon, mutta myös Ingelsiä ja Myllykylää pommitettiin. Lisäksi punakaartien konekiväärikomppaniat etenivät valkoisten asemien läheisyyteen.

Neljä päivää jatkuneen punaisten tekemän suojaluskuntalaisten piirityksen jälkeen joukko onnistui yön pimeydessä 25. helmikuuta pakenemaan saartorenkaan läpi ja marssimaan monien vaiheiden jälkeen 26. helmikuuta Upinniemeen. Oli tarkoitus jatkaa matkaa Mäkiluodon linnakkeeseen, mutta se ei onnistunut.

Ruotsin suurlähetystön punaisten kanssa käymien neuvottelujen perusteella suurin osa suojeluskuntalaisista antautui. Antautuneet 467 miestä kuljetettiin 28. helmikuuta kahdella junalla Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Ruotsalaisen reaalilyseon tiloihin Kruunuhaan kaupunginosassa.

Luutnantti Liljeqvist ei kuitenkaan upseerina katsonut voivansa antautua. Hänet päästettiin 18 miehen mukana poistumaan Tammisaaren saaristoon. Siellä ryhmä asettui Tovön saareen saksalaisten saapumiseen saakka.

 -  -  -

JATKUMINEN

Tämä on kirjoitussarjan alku. Se jatkuu myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA

Atso Haapanen: Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut (Minerva,2018).

Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY,2010).

 

Kaksi valokuvaa:

"Kartta Kirkkonummen taistelun reitistä" ja "Vangittuja valkoisia Helsingissä".

Kuva 4. Sigurdsin kartanosta alkanut valkoisten sotaretki kartalla. Kuvan lähde on suomenfilatelistiseura.fi.

Kuva 5. Ruotsalaisen reaalilyseon vankeja maaliskuussa 1918. He olivat valkoisten puolella ja mukana Kirkkonummen taisteluissa. Kuvan lähde on yle.fi/aihe.