Toompean Linna, jolla on myöhäisbarokkityylinen julkisivu, valmistui vuosina 1767–1773. Linnassa on nykyään Viron parlamentti. Kuvan lähde on visitestonia.com.

Viron kansallinen herääminen

Eino Tienari     19.8.2020     (21.4.2020)

 

Johann Voldemar Jannsen, 1819 – 1890

Johann Voldemar Jannsen oli virolainen lukkari, opettaja ja lehtimies. Janssen ajoi maltillista näkemystään virolaisten kansallisesta ohjelmasta lehdissään, minkä lisäksi hän oli monien kansallisten hankkeiden taustalla.

Vuonna 1857 Jannsen alkoi toimittaa "Perno Postimees ehk Näddalileht"-nimistä viikkolehteä (suom. Pärnun viikkolehti). Lehti keräsi suuren yleisön ja vuonna 1862 sillä oli 2 262 tilaajaa. Vuonna 1863 Jannsen muutti Tartoon, jossa hän aloitti oman lehden nimeltä ”Eesti Postimees ehk Näddalaleht ma- ja linnarahwale”. Vuonna 1881 Jansenin toisen lehden levikki oli 1 500.

Janssen alkoi vähitellen kiteyttää kansallista ohjelmaansa lehdessään. Hänen päähuomionsa oli virolaisten taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantaminen. Hän ei uskonut virolaisten olevan valmiita ottamaan poliittista johtoa ja kannatti yhteistyötä baltiansaksalaisten kanssa.

Ajatuksen laulujuhlista Jannsen oli saanut baltiansaksalaisista laulujuhlista, joista ensimmäinen oli järjestetty Tallinnassa vuonna 1857. Jannsen halusi luoda yleisvirolaiset laulujuhlat, jotka saatiin järjestettyä Tartossa kesäkuussa 1869. Laulujuhlat olivat ensimmäinen virolainen isänmaallinen joukkotapahtuma. Janssenin tytär runoilija Lydia Koidula osallistui myös isänsä lehden toimittamiseen ja Tarton laulujuhlien järjestämiseen.

Janssenin patsas Pärnussa. Kuvan lähde on Wikipedia.

Jakob Hurt, 1839 – 1907

Jakob Hurt oli virolainen kansanrunouden kerääjä ja julkaisija. Hän toimi myös opettajana Tartossa, kirkkoherrana Otepäässä ja Pietarin virolaisen seurakunnan pappina. Hurt väitteli tohtoriksi kielitieteen alalta Helsingin yliopistosta vuonna 1886.

Hänen järjestämiinsä kansanrunouden keräystöihin osallistui satoja henkilöitä. Hurtin ympärilleen kokoamasta ylioppilaiden Kalevipoegin lukupiiristä kehittyi Eesti Üliõpilaste Selts (Viron ylioppilasseura). Se otti ensimmäisenä käyttöön viron oman lipun, jonka värit olivat valkoinen, musta ja sininen. Lippu vihittiin 4. kesäkuuta 1884 Otepään pappilassa.

Tartossa vuonna 1838 perustettu Viron Oppineiden Seura (Õpetatud Eesti Selts), jonka jäsenistö muodostui pääosin saksalaissukuisista estofiileistä, ryhtyi vuosisadan lopulla vanhemman historian lisäksi kiinnittämään huomiotaan yhä enemmän myös vanhempaan ja nykyiseen vironkieliseen kirjallisuuteen ja kansankulttuurin etnografisen aineiston keräämiseen.

Seuran vuosina 1894–1895 keräämästä materiaalista muodostettiin peräti kahdeksansadan esineen Viron Etnografinen Museo (Eesti Etnograafiline Muuseum). Nykyään Viron kansallismuseo on Tartossa sijaitseva museo, jonka kokoelmissa on esineitä, piirroksia ja muuta aineistoa virolaisen ja suomalais-ugrilaisten kulttuurien aloilta. Viron Historiallinen Museo toimii nykyään Tallinnassa 1400-luvulla rakennetussa kiltatalossa, joka jo itsessään on vaikuttava historiallinen nähtävyys.

Virossa kielellä on kaksi murretta, jotka ovat jakautuneet pohjois-, ja eteläviron mukaan. Aiemmin murteita kutsuttiin Tallinnan viroksi pohjoisessa ja Tarton viroksi etelässä. Tallinnan murre otti vallan koko Virossa 1800-luvun kirjallisuudessa.

Carl Robert Jakobson, 1841 – 1882

Carl Robert Jakobson oli virolaisen kansallisen liikkeen radikaalin haaran johtohahmo ja toimittaja. Hän riitaantui maltillisten Viron sivistyneistön johtohenkilöiden kanssa.

Vuonna 1864 Jakobson muutti Pietariin, jossa virolainen liike oli keskittynyt Aleksanteri II:n hovimaalari Johann Kölerin ympärille. Köler ajoi jyrkkää virolaiskansallista aatetta, jonka mukaan virolaisten asemaa tuli parantaa baltiansaksalaisten kustannuksella.

Vuonna 1877 hän sai luvan perustaa Pietarin ajoistaan lähtien vireillä olleen lehtensä, jolloin hän aloitti Sakala-lehden toimittamisen Viljandissa. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 1878. Sakala oli ensimmäinen poliittinen virolainen lehti ja siitä tuli kansallisuusliikkeen radikaalin siiven äänenkantaja, joka ajoi esimerkiksi baltiansaksalaisten poliittisten ja taloudellisten erioikeuksien poistamista. Sakala keräsi nopeasti suuren kansansuosion ja vuonna 1881 sillä oli jo 6 000 tilaajaa.

Jakobsonin kuva Pietarissa oleskelun ajoilta. Kuvan lähde on sisu.ut.ee.

Keisarillinen Venäjä ja virolaiset 1800-luvun lopulla

Vironkieliset hakivat liittolaista keisarista, joka suhtautui 1880-luvulle saakka kansalliseen liikkeeseen melko myönteisesti, koska toivoi voivansa hyödyntää virolaisten ja latvialaisten kansallisuustaistelua baltiansaksalaisten etuoikeuksia vastaan. Venäjän asenne muuttui Aleksanteri III:n noustua valtaan 1881, jolloin imperiumin valtiollisen yhtenäistämisen lisäksi myös rajamaiden kulttuurinen lähentäminen Venäjään nähtiin aiempaa tärkeämpänä. Itämerenmaakunnista peruutettiin saksankielisen aatelin keskiajalta periytyvä itsehallinto.

Kansallisuusliikkeen toiminta lamautui 1880-luvun jälkipuolella ja 1890-luvun alkupuolella. 1890-luvun lopulla kansallisuusaate nousi uudestaan, mutta valtiollista kuulumista Venäjään ei Virossa juuri kyseenalaistettu ennen tsaarinvallan loppua.

Venäläistämiskausi kohtasi myös Pohjois-Viroa ja Liivinmaata 1880-luvulla. Kansallismielisiä lehtiä lakkautettiin, ja yhdistysten perustamista rajoitettiin. Koulukieleksi tuli venäjä, hallintoa venäläistettiin. Sen lisäksi myös ortodoksikirkon asema vahvistui. Venäläistämisen vastavoimaksi nousi nuori kansallismielinen liike Viron Ylioppilaiden Seura.

Uudet venäläistämistoimet seurasivat toistaan ja ajanjaksoa 1887 – 1894 voi pitää venäläistämisen huippukautena Viroissa. Hallinnollista venäläistämistä vauhdittivat 1885 nimetyt uudet kuvernöörit: nuori ja kiihkeä ruhtinas Sergei Šahovskoi tuli Vironmaan ja kenraali Mihail Zinovjev Liivinmaan kuvernööriksi.

Heistä jälkimmäinen eli Zinovjev suhtautui maltillisemmin saksalaisen aatelin asemaan ja hänen näkemyksensä Itämeren provinssien agraarikysymyksestä oli lähellä ritarikuntien kantaa. Šahovskoin päämääränä oli Baltian ritarikuntien hävittäminen ja Itämeren provinssien todellinen yhdistäminen Venäjään. Hänen toiveensa ei toteutunut, sillä näin tiukka linja ei saanut Pietarista tukea.

Poliisilaitos ja tuomiovalta

Vuonna 1885 alkoi tapahtua uudistuksia. Venäjän poliisilaitoksen luominen Itämeren provinsseihin oli virolaisten toive paikallisten saksalaisten vallankäytön takia. Aateli joutui luopumaan poliisivallastaan talonpoikaisissa maakunnissa, mutta kartanoiden alueella se vielä säilyi. Uudentyyppinen poliisilaitos alistettiin kuvernööreille ja sisäministeriölle.

Suurta muutosta merkitsi myös tuomioistuinten uudistaminen. Vuonna 1889 toteutettiin uudistus, jossa virolaisten alueelle tuli 34 rauhanoikeutta ja rauhantuomaria, kaksi piirioikeutta, syyttäjävirasto sekä maalaisväestön pienempiä rikkomuksia käsittelevät pitäjänoikeudet. Ensi kertaa luotiin nyt myös asianajalaitos.

Tuomareita ei valittu virolaisista eikä saksalaisista – vaan venäläisistä. Virolaisten kannalta oli hankalaa, että oikeudenkäytön kieleksi tuli venäjä. Poikkeuksena siihen olivat pitäjänoikeudet, joissa käytettiin viroa. Tuomioistuinlaitoksen uudistus toi Itämeren provinsseihin runsaasti venäläisiä virkamiehiä. Toisaalta ei juuri ollut olemassakaan virolaisia tuomareita, asianajajia tai syyttäjiä.

Pienempiä maalaiskuntia yhdistellen syntyivät uudet maksukykyiset kunnat. Vuosina 1891-1893 niiden määrä pieneni 1100:sta 360:een.

Kirkollinen elämä

Venäjällä Aleksanteri III:n hallituskauden luterilaisuuteen vihamielisesti suhtautuneen politiikan takana oli pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev. Vuosisadan lopun venäläistämispolitiikassa ortodoksikirkon jäsenet vapautettiin kirkolle maksettavista veroista. Vuonna 1886 voimaan tullut laki salli maan pakkolunastamisen ortodoksisten kirkkojen ja koulujen rakentamiseksi. Vuonna 1892 kiellettiin maalaiskuntia antamasta tukeaan luterilaisille seurakunnille.

Erityisen aktiivisesti venäläistämistä ortodoksisen uskon siipien suojissa ajoi Vironmaan kuvernööri Sergei Šahovskoi. Venäläinen vaikutusvaltainen suuriruhtinas esitti Tarton yliopistossa pitämässään puheessa hallituksen kantana Itämeren provinssien tiukemman liittämisen Venäjään. Sen jälkeen Vironmaan kuvernööri painotti synodin yliprokuraattorille myös uskonnon roolia tässä asiassa. Tallinnan Toompealle vihittiin 1900 suuri Aleksanteri Nevskin ortodoksinen katedraali. Rakentamiskomitean vetoomuksessa sanottiin, että katedraalin tuli sekä mereltä että maalta katsottuna julistaa venäläistä ortodoksisuutta Tallinnassa.

Pyrkiessään venäläistämään Viroa kuvernööri Sergei Šahovskoi perusti Pühtitsan nunnaluostari (viroksi Kuremäe Jumalaema Uinumise nunnaklooster) eli Kyremäen nunnaluostarin. Hänet on haudattu sinne. Varsinainen luostari perustettiin 1891, jolloin aloitettiin myös luostarialueen mittavat rakennustyöt. Sen yleissuunnitelman laati arkkitehti Mihhail Preobraženski. Luostari on toiminnassa edelleen. Siellä on nykyään noin 150 nunnaa ja se kuuluu Moskovan patriarkan alaisuuteen.

Viron sivistyselämän elpyminen 1900-luvun alussa

Osa entisiä yhdistyksiä oli lakkautettu. Vuonna 1907 perustettiin Eesti Kirjanduse Selts (Virolaisen kirjallisuuden seura). Se alkoi järjestää viron kielen konferensseja, julkaista sanakirjoja ja vuosikirjoja. Muutenkin se alkoi viljellä Viron kansanrunouden, kirjallisuuden ja historian harrastusta.

Venäläistämisen tärkeänä kohteena oli 1880-luvulla ollut kouluopetus. Vuonna 1906 sallittiin kuitenkin viron kieli maaseudun alkeiskoulujen kahdella alimmalla luokalla opetuskielenä. Samana vuonna sallittiin myös vironkielisten yksityiskoulujen perustaminen.

Uusista kouluista 24 oli puhtaan vironkielisiä ja 12 kaksikielisiä kouluja. Vuonna 1917 Virossa oli 37 oppikoulua ja niissä 13 000 oppilasta. Heistä virolaisia oli 57 prosenttia.

 

KIRJALLISUUTTA

Seppo Zetterberg: Viron historia (2007).

Pühtitsan nunnaluostari koillis-Virossa Illukan kunnan Kuremäen kylässä. Kuvan lähde on vironkielinen Wikipedia.