Kuva 1. Runebergin patsaan Porvoossa on veistänyt hänen poikansa Walter Runeberg. Kuvan lähde on Wikipedia.org.

Runoilija Johan Ludvig Runeberg

Eino Tienari     25.3.2022

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) oli suomalainen ruotsinkielinen runoilija, opettaja, toimittaja ja pappi. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana. Hänen ruotsiksi kirjoittamansa työt vaikuttivat merkittävästi myös Ruotsin kirjallisuuteen.

Runebergin vanhemmat olivat merikapteeni Lorens Ulrik Runeberg ja Anna Maria Malm. Runebergin isä oli muuttanut Suomeen Ruotsista. Isältään Johan peri miehekkään ja reippaan luonteen, äidiltään taas herkkyyden ja taiteellisen lahjakkuuden. Runeberg oli oppilas Vaasan triviaalikoulussa vuosina 1815 – 1822.

Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun yliopistossa filosofian opinnot. Hän alkoi opiskella pääaineinaan latinaa ja kreikkaa. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827. Kesällä 1827 Runeberg asui arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän opetti lapsia. Siellä hän tapasi  ensimmäisen kerran tulevan puolisonsa Frederika Tengströmin, jonka setä arkkipiispa oli.

Oltuaan Saarijärvellä kotiopettajana, hän kirjoitti paikkakunnan innoittamana runon ”Saarijärven Paavo”. Ollessaan kotiopettajana Ruovedellä, hän tutustui muutamiin Suomen sodan veteraaneihin. Eräät näistä veteraaneista olivat kapteeni Erik Gustaf af Enehjelm ja vänrikki Carl Gustaf Poliander. Muitakin esikuvia siellä oli hänen myöhemmin kirjoittamiinsa ”Vänrikki Stoolin tarinoihin”.

Vuonna 1828 Runeberg muutti Helsinkiin, koska yliopisto määrättiin Turun palon jälkeen siirtymään pääkaupunkiin. Hänestä tuli 1830 kaunopuheisuuden dosentti, jonka tehtäviin kuului kielien opetusta. Samana vuonna hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa ”Dikter”.

Hänet vihittiin avioliittoon Fredrikan kanssa vuonna 1831. Fredrika oli suomalainen ruotsinkielinen kirjailija. He saivat kahdeksan lasta. Jo pienenä lapsena kuolivat tyttö Anna Carolina ja poika Edvard Moritz. Muut pojat olivat ikäjärjestyksessä luonnontieteen lehtori Ludwig Mikael, lääketieteen ja kirurgian tohtori Lorenzo, kuvanveistäjä Walter Magnus, sisätautiopin professori Johan Wilhelm, laivanrakennuksen insinööri Jakob Robert ja lääkäri Fredrik Karl.

Samanaikaisesti Runebergilla oli jonkinlainen rakkaussuhde neiti Emilie Björksténiin, joka oli häntä 19 vuotta nuorempi. Pitkäaikainen seurustelu alkoi ensin salaisesti ja sitten vaimonsa tiedossa ollen. Fredrika oli surullinen siitä, mutta ei puutunut asiaan.

Vuonna 1832 Runeberg julkaisi runoelman ”Hirvenhiihtäjät” (Elgskyttarne), vuonna 1833 toisen runokokoelmansa ”Dikter II” ja vuonna 1836 runoelman ”Hanna”. Vuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran, ja perhe muutti sinne pysyvästi. Vuonna 1844 hän julkaisi runoeepoksen ”Kuningas Fjalar”, jonka suomensi Otto Manninen vuonna 1881.

Runeberg vihittiin papiksi vuonna 1838. Sen vuoksi hän käytti useissa muotokuvissa tuttua papinpukua. Hän oli aktiivisena jäsenenä ja lukuisten uusien virsien kirjoittaja virsikirjakomiteassa vuodesta 1853 alkaen.

Vänrikki Stoolin Tarinat ilmestyi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa ilmestyi ruotsiksi 1848 ja toinen 1860. Siitä suomennettiin ensin vain osia. Koko teos julkaistiin suomeksi ensi kerran vasta 1877.

Runeberg toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Hän halvaantui vuonna 1863 saatuaan aivoverenvuodon ja vietti loppuelämänsä yli 13 vuotta pääasiassa kotonaan vuodepotilaana. Hänen vaimonsa Frederika oli hänen hoitajansa koko tuon ajan.

 

          KUNNIANOSOITUKSIA

Runeberg sai professorin arvon vuonna 1844.

Runebergin syntymäpäivää alettiin juhlia runoilijan täyttäessä 50 vuotta vuonna 1854 Runebergin päivänä. Se on nykyisin vakiintunut liputuspäivä.

Hänet on haudattu Porvooseen Näsinmäen hautausmaalle. Hautajaisissa kulkuetta johti Suomen Kaartin soittokunta ja haudalla lauloi Ylioppilaskuntien laulajat Paciuksen johtamana.

Runebergin koti Porvoossa avattiin kotimuseona vuonna 1882 yleisölle.

Suomessa on pystytetty useita J.L. Runebergin patsaita ja muistomerkkejä, mm.:

     1. Helsingissä Esplanadin puistossa vuonna 1885,

     2. Porvoossa Runebergin puistossa 1885,

     3. Porvoossa Näsinmäen hautausmaalla 1888,

     4. Vaasassa Vaasan trviaalikoulussa vuonna 1952,

     5. Ruovedellä Kirkkopuistossa vuonna 1954.

 

          RUNEBERGIN TEOKSET

”Dikter”, runoja (1830). ”Serbiska folksånger”, käännösrunoja (1830). ”Hirvenhiihtäjät”, runoelma (1832). ”Dikter II”, runoja (1833). ”Friaren från landet”, näytelmä (1834). ”Hanna”, runoelma (1836). ”Nadeschda”, runoteos (1841). ”Jouluilta”, runoteos (1841). ”Dikter III”, runoja (1841). ”Kuningas Fhalar”, runoeepos (1844). ”Vänrikki Stoolin tarinat”, runoteos (1848 ja 1860). ”Kan ej”, näytelmä (1862). ”Salamiin kuninkaat”, näytelmä (1863).

          MUUTA KIRJALLISUUTTA

J. L. Runeberg: Runojen vuodenajat – Erillisrunoja I-II, runot suomentanut Tarmo Manelius (Gaudeamus, 1977).  J. L. Runeberg: Runoja I, suomentanut Tarmo Manelius (Sahlgren, 1987).  J. L. Runeberg: Runoja II-III, suomentanut Tarmo Manelius (Sahlgren, 1987).

J. L. Runeberg: Elgskyttare – Hirvenhiihtäjät, suomentanut Teivas Oksala (Jyväskylä, 2001).  J. L. Runeberg: Hanna, suomentanut Teivas Oksala (Jyväskylä, 2001).  J. L. Runeberg: Kung Fjalar – Kuningas Fjalar, suomentanut Teivas Oksala (Jyväskylä, 2005).  J. L. Runeberg: Fänrik Ståls sägner – Vänrikki Stoolin tarinat, suomentanut Teivas Oksala (Jyväskylä, 2016).

J. L. Runeberg: Idyllejä ja epigrammeja, suomentanut Risto Ahti (Porvoo, 2004).

Majamaa, Raija & Paulaharju, Marjut: J.L. Runeberg – Suomen runoilija (SKS, 2004).

Rahikainen, Agneta: Johan Ludvig ja Frederika Runeberg, kuvaelämänkerta (Jyväskylä, 2004).

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg (Helsinki, 2004).  Klinge, Matti: "Runeberg, Johan Ludvig (1804-1877)." - Suomen kansallisbibliografian osassa 8 (SKS, 2006).

Rajala, Panu: Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä (Minerva, 2020).

Kuva 2. Johan ja Fredrika Runeberg vuonna 1863. Kuvan lähde on historiarum.fi.

Kuva 3. Runebergin kodin kirjoituskamari nykyään museossa. Kuvan lähde on lumooja.fi.

      SUOMENNETTUJA RUNEBERGIN RUNOJA

Runo ”Joutsen” on hyvin monella tavalla suomennettu. Tässä otetaan niistä esimerkeiksi vasemmalla puolella Lönnrotin käännös vuonna 1845 ja oikealla puolella Tarmo Maneliuksen käännös vuonna 1987:

 

Kesäisen illan kullasta                     Nyt illan ruskoon, auermaan,     

Tuo joutsen tultuaan,                       on lento joutsenen.     

Joen lahelle laskihen,                      Se laskee virran hopeaan       

Ja loihen laulamaan.                       ja laulaa, auvoinen.

 

Suloa Suomen lauloi hän,               Se lauluin kiittää Pohjolaa;

Kesiä Pohjolan                                 sen taivas kaunis on,

Kuin halkiöisin aurinko                    yökausin päivä unohtaa

Valaisee maailman.                         voi levon tuokion.

 

Kuin varjopuien suojassa               On varjot syvät, tummuneet

On hetket herttaiset,                        sen leppäin, koivujen,

Ja aallot uia´ armahat,                    ja säteet kultaa lahden veet,

Ja sannat rauhaiset.                       on aalto vilpoinen.

 

Ja kuin suloista siellä on               On sille siellä ihanaa,

Syleillä kultoa,                                  kun löytää rakkaimman;

Ja kuinka vilppi, viekkaus,             se rakkauden on synnyinmaa,

Siell´ uppo outoja.                           se sinne kaipaahan.

 

Näin souti salmi salmelle             Sen laulu laineikoilta soi,

Se joutsen joikuen,                         ylistys koruton;

Ja kultansa kohattua                     pian rakkaan kanssa unelmoi,

Syleili lausuen:                                ja tässä laulu on:

 

”Vähäpä tuosta, kuinka jo            Ei tosin elos unelma

Ikäni määrän sain –                      vie vuosisadan taa,

Olen uinut Pohjan aalloilla,          vaan lauloit Suomen virroilla,

Syleillyt kultoain.”                          sait keväin rakastaa.

 

Runo ”Varpuselleni” on kahdella eri tavalla suomennettuna. Vasemmalla puolella on Edvin Avellanin vanhempi käännös 1874 ja oikealla puolella Tarmo Maneliuksen uusi käännös 1987:

 

Sua, varpukainen, holhon hartahasti,        Sua varpuseni, hoivaan mielelläni

Ja itku silmissäin                                          ja joka jyvän näin

Ma ohranjyvät luen useasti,                        mä lasken usein, kyynel silmissäni,

Kut noukit kädestäin.                                   kun nokit kädestäin.

 

Sua armastellen, vaikket uljaella               Ja olet rakas, joskaan höyhenillä

Voi höyhenvarjollas;                                     et saata viehättää;

Sun tunnen, vaikkei nokkas ilmoitella       sun tunnen, vaikka nokkas sävelillä

Voi ääntä rinnastas.                                     voi tuntees helkähtää.

 

On verhos tumma, kieles kieltä vailla       Kuin yö on tumma pukus, kieles laata

Kuin yöhyt solkenaan.                                 kuin mykkä yö sai ain.

Et kiillä, etkä laula kertun lailla,                  Et välkkyä, et laulaa saata,

Oot ystäväinen vaan.                                   ystävä olla vain.

 

Sua julmaks’ huudetaan ja kummastellaan, Sua rumaks moittii monet, piesten suuta,

Ett’ sua suosinkaan;                                     kun pidän sinut vaan;

Mut ootpa hellä: – miksi oudostellaan?   mut vakaa, hellä olet; mitä muuta

Muut’ enpä vaadikkaan.                              tarvitsen tosiaan?

 

Kun vaattehistas sua naureskellaan,        Kun soimaavat he halpaa pukuasi,

Sa katsot holhojaan;                                    ja hellän katsees nään,

Ja höyhenyistäs kullat hohtehellaan        en vaihtais kultaan, helmiin sulkiasi,

Ei sais mun antamaan.                               en yhden yhtäkään.

 

Muut liverrystä keltasirkkuin kiittää          He kiittää sirkun ääntä, kummia vaankin,

Ja ääntä kanarein; –                                    kanarialintusten!

Ma etsin olentoista vaan, jon liittää          Olennon etsin vain, ja saankin

Ma saisin rinnoillein.                                   rintani lämpöön sen.

 

Ei katso lempi muodon kauneutta,           Ei rakkaus se kiinny kiiltoon pinnan,

Ei siitä kylliks’ saa;                                       ei tyydyttää se voi;

Se iloitsee vaan autuallisuutta,                 sen nautinto on riemu toisen rinnan,

Jon muissa nostattaa.                               se autuus, jonka loi.

 

Kun riemuiten sa noukit kämmenyistä,   Kun hiljaa istut, nokit, varpus-kulta,

Joll’ istut, pienoinen;                                   nyt kättä hoivaajan,

Sa etkös kosta mulle hellytystä,               kai parhain kiitos se on sulta,

Sa etk’ oo kaunoinen?                                ja kaunis olethan!

 

Ma suosiolla tahdon onnistella                Elämäs kiireen kevään kunpa voisin

Sun kevääs pikaisen;                                  hoivaten keventää;

Ja haudalles, kun kuolet, vuodatella        - kun haudallesi sitten kukan toisin;

Sitt’ kaipuun kyynelen.                               sais kyynel vierähtää.

 

Runo Vanhus” on kahtena versiona. Vuoden 1874 kokoelmasta Edvin Avellanin käännöksenä vasemmalla ja Tarmo Maneliuksen suomennoksena vuonna 1987 oikealla:

 

On vanhus mulle kuningas,                        Nään vanhuksessa kuninkaan,

kun elon ehtii kannikas.                              käy tiensä päähän, voitokkaan.

Ja matka kääntyy loppumaan,                  tien pitkä loppuun päässyt on,

niin voittoisa, niin suuri vaan.                    ja kadehdittu, verraton.

 

Ei myrskyt häntä kosta saa,                    Jo tyyntyi myrskyt aikojen,

Häll´ kaikki antaa kunniaa.                      muut suovat mahdin, riemuiten,

Ja haireet, himot pilttoisat                      ja harhat, himot pakenee,

hänt´ rauhaisena kanssana.                   ne tyyntä maata karttelee.

 

Häll´ rauhaisena kanssana                     On alamaiset sopuisat,

on halut, miedot luonnolta,                     ne toiveparvet uinuvat,

ja muistot hellät, tähteellä                       ja muistot noiden suloisten

vie´ herttaisista päivistä.                         on jääneet entispäivien.

 

Häll´ sauva valtikkaisena                        On matkasauva valtikka,

ja hauta linnoituksena                             ja hauta vankka linnansa,

ja rauha hohtoverhona,                           hän valtaloistoks rauhan saa,

ja valkohiukset kruununa.                      on kruunu hiusten hopeaa.

 

       ALKUPERÄISIÄ RUOTSINKIELISIÄ RUNOJA:

 

            Svanen

Från molnens purpurstänkta rand

Sjönk svanen, lugn och säll,

Och satte sig vid elfvens strand

Och sjöng en juniqväll.

 

Om nordens skönhet var hans sång,

Hur glad dess himmel är,

Hur dagen glömmer, natten lång,

Att gå till hvila der.

 

Hur skuggan der är djup och rik

Inunder björk och al,

Hur guldbestrålad hvarje vik,

Och hvarje bölja sval.

 

Hur ljuft, oändligt ljuft, det är

Att äga der en vän,

Hur troheten är hemfödd der,

Och längtar dit igen.

 

Så ljöd från våg till våg hans röst,

Hans enkla lofsång då,

Och snart han smög mot makans bröst

Och tycktes qväda så:

 

Hvad mer, om än din lefnads dröm

Ej sekler tälja får?

Du älskat har på nordens ström,

Och sjungit i dess vår.

 

      Flickan kom ifrån sin älskings möte

 

Flickan kom ifrån sin älsklings möte,

kom med röda händer. — Modern sade:

»Varav rodna dina händer, flicka?»

Flickan sade: »Jag har plockat rosor

och på törnen stungit mina händer.»

 

Åter kom hon från sin älsklings möte,

kom med röda läppar. — Modern sade:

»Varav rodna dina läppar, flicka?»

Flickan sade: »Jag har ätit hallon

och med saften målat mina läppar.»

 

Åter kom hon från sin älsklings möte,

kom med bleka kinder. — Modern sade:

»Varav blekna dina kinder, flicka?»

Flickan sade: »Red en grav, o moder!

Göm mig där och ställ ett kors däröver,

och på korset rista som jag säger:

 

En gång kom hon hem med röda händer,

ty de rodnat mellan älskarns händer.

En gång kom hon hem med röda läppar,

ty de rodnat under älskarns läppar.

Senast kom hon hem med bleka kinder, 

ty de bleknat genom älskarns otro.»

 

Seuraavassa on 4 videota. Kaksi niistä on ääneen lausuttuja runoja suomeksi. Viimeisenä on kaksi ruotsinkielistä runoa sävellettynä ja laulettuna.

Video 1. J. L. Runebergin runo ”Kevätaamu” – lukija Eeva-Maria Söderberg.

Video 2. J. L. Runebergin runo ”Saarijärven Paavo” – lukija tuntematon.

Video 3. Maamme-laulu ”Vårt land” ruotsiksi laulettuna. Esiintyjä on Polyteknikkojen kuoro.

Video 4. Runeberg runo ”Vid en källa” (Lähteellä) ruotsiksi Ehrströmin säveltämänä lauluna Runeberskören BSB:n esittämänä.